Pikkuystävät

Kinnarkummussa on vuosi alkanut sairastelun merkeissä, eikä loppua tunnu vieläkään näkyvän. Pikku-Rusinan iholle ilmestyi eilen illalla näppylöitä todisteeksi vesirokon tarttumisesta. Tulos oli odotettu, sillä ihme olisi jos ei tauti sisarusten välillä olisi tarttunut.

Tänään on välipäivä ja työmaa aivan hiljainen. Karvapallero kuorsaa eilisenkin edestä, sillä meteli ei ole sen mielestä kovinkaan kivaa. Ihmeesti on silti luppakorvatkin kuluneen reilun puolivuotiskauden aikana tottuneet nakutukseen, kolinaan ja moottorisahan pärinään. Etukäteen asia jännitti Elnaa, mutta jälleen kerran on karvakaveri hämmästyttänyt rauhallisuudellaan. On meille valikoitunut koirayksilöiden luonnevalio, parempaa ei voisi toivoakaan! Tai no ehkä yksi toive olisi: Voisiko arvon herra pysytellä omassa pihapiirissä naapurista kantautuvista kutsuhuudoista huolimatta?

Pitkän aikaa oli Elnalla mielessä oman, modernin kivitalon rakentaminen. Kaikki olisi uutta, järkevästi suunniteltua ja toimivaa. Ei neliöitä väärissä paikoissa, ei hiiriystäviä syksyisin, vaan huolella suunniteltu ja toteutettu kompakti kokonaisuus. Vaan kuinkas kävikään? On vanhaa, on hukkaneliöitä, epäkäytännöllisiä ratkaisuja ja paaaljon hiiriystäviä. Mutta mitään en vaihtaisi pois! (paitsi hiiret) Vanhassa on aivan oma tunnelma ja henki, jota on vaikea luoda uudisrakennukseen. Tämä oli oikea ratkaisu Elnalle ja kuulemma myös Miehelle. Sitä ei  haalenna edes paukkupakkanen! 

On mulla muuten pikkujyrsijöihin liittyvä tilastokin. Joka vuosi pidän mielessäni tukkimiehen kirjanpitoa loukkuun narahtaneista kavereista. Aiemmassa asunnossa koko talven lukemaksi kertyi yleensä 5-6, nyt Kinnarkummussa ollaan päästy jo ihan omalle kymmenluvulle: saldo nyt 12! Rehellisyyden nimissä on kuitenkin paljastettava, ettei Elna ole joutunut lähikontaktiin yhdenkään juustoahmatin kanssa. Ritarillinen Mies hoitaa kyseisen asian mukisematta, kunhan vain ilmoitan milloin kaveri on tullut vierailulle.