LOPPUTULOS EI OLE KAIKKEIN TÄRKEINTÄ

Mun harrastuselämä kulkee sykleissä. Osa tietysti ihan pakon sanelemana, sillä puutarhaa on esimerkiksi vaikea kuopsutella maan ollessa jäässä tai marjoja poimia, jos ei niitä vaan ole. Toiset harrasteet taas vaativat vireystilaa ja motivaatiota, tai edes jompaa kumpaa. Toisen puuttuessa on ihan fifty-sixty harrastetaanko vai ei. Urheilu on hyvä esimerkki siitä, sillä väsyneenä ei tämä eukko liikahdakaan sohvan nurkasta, ellei motivaatio ole kohdallaan. Välillä ei silti pelkkä hyvin nukuttu yökään riitä, jos ei muuten tunne halukkuutta itsensä liikuttamiseen. Urheilu on jännä asia, sillä niin hyvää kuin se tekeekin ja kuinka hienoa se onkaan, on silti kausia, jolloin liikkeelle lähtö tuntuu kovasti vaikealta. Varsinkin tauon jälkeen se ensimmäinen kerta on usein älyttömän vaikea. Mutta kun pääsee liikkeelle, huomaa heti kuinka ikävä sitä onkaan ollut. Näin ruuhkavuosien (ärsyttävä sana, mutta niin totta!) keskellä niitä pakollisia taukoja tulee enemmän kuin tarpeeksi ja välillä tuntuu, että harrastuselämä on enemmän taukoa kuin sitä itse elämää. Kuinka saada kaikki asiat sovitettua yhteen ja vielä niin, ettei kukaan kanssaeläjä kärsisi?

Tunnustaudun ihmiseksi, jonka mielestä tekemisessä on järkeä vasta sitten kun sitä tekee kunnolla. Olen sellainen kaikki tai ei mitään -ihminen, joka nauttii asioista vasta, kun ne on suoritettu täysillä ja loppuun. Kun päätän harrastaa, haluan nähdä tuloksia. Pelkkä tekeminen ei ole mielestäni riittävän tyydyttävää johtuen ehkä ominaisuudestani nähdä kaikki voimakkaasti visuaalisesti. Lopputulos näkyy mielessäni hyvin selvänä jo ennen kuin koko prosessi on ehtinyt edes käynnistyä. Lopputuloksen saavuttamattomuuden pelko hankaloittaa välillä asioiden alkuun saattamista. En voi taata itselleni, että ehtisin saada ne myös valmiiksi. Mitä järkeä on lähteä lenkille, jos ei ehdi tehdä sitä lenkkiä jonka oli ajatellut? Miksi tarttua kutimeen kun kohta pitää jo lopettaa?

Olen ottanut itselleni uuden tavoitteen. Yritän opetella nauttimaan myös itse prosessista ja jätän lopputuloksen vähän vähemmälle huomiolle. Aloitan asioita aktiivisesti, enkä välitä, vaikka keskeytys tulisikin juuri kun olen päässyt vasta vauhtiin. Luen vaikka vain yhden sivun kirjaa, ompelen yhden sauman tai kudon pari riviä kun mieli tekee. Punnerran tai teen vatsalihaksia, vaikken kunnon treeniä ehtisikään saada aikaiseksi. Kai tämä vaihtoehto on kuitenkin parempi kuin tekemättömyys? Lopputulos on siellä jossain kuitenkin. Pienilläkin askelilla tavoitteeseen pääsee ehdottomasti helpommin kuin sillä, ettei edes aloita keskeytyksen pelossa. :)

En voi sanoa että luonteen muuttaminen olisi mikään helppo nakki, eikä varmasti pikainen muutos ainakaan. Silti olen päättänyt yrittää. Ja sille päätökselle vahvistuksena olen jo ehtinyt suorittaa joitakin erityisen hyviä harjoitteita. Ompelukone on seissyt puoli viikkoa keittiön pöydällä ja olen istahtanut sen äärelle muutaman kerran, ihan vaikka sen yhden sauman ompelun ajaksi. Muutama korjausompelu on jo tehtynä, pipo ommeltuna ja tylleröisen mekkokin jo puoliksi valmiina. Kuntosalille ehdin eilen vain reilun puolen tunnin ajaksi, mutta meninpä kuitenkin. Ja vitsi että tuntui hienolta!

TIKKUPULLA JA MUUTA KIVAA

Onnellinen nelikko on saanut viettää mitä mahtavimman kaksipäiväisen. On ulkoiltu ainakin viisi tuntia päivittäin - luisteltu, pulkkailtu, lenkkeilty, nakkiretkeilty metsässä ja rakennettu lumilinnaa. Ja siitä linnastahan se homma sitten riistäytyikin käsistä. Nimittäin ajatus Chima-linnasta sai aikaan suuren joukun uusia ajatuksia ja kohta koko herrasväki oli järjestämässä ex tempore talviriehaa. Oli linna, lumimuurit, penkit ja liukumäki rakennettuina, nuotiopaikka, ulkotulia ja lyhtyjä, tikkupullataikina kohoamassa ja linnan viirit ommeltuina. Naapurin väki saatiin vieraaksi, oli tuliesitys, chimaleikit, mansikkahilloon dipatut pullat ja lukematon määrä liukuja vielä pimeän laskeuduttua taskulamppujen vilkkuessa pitkin peltoa. Miten mukavaa olikaan!

Kaiken ulkona hillumisen lisäksi on saatu jotain aikaiseksi myös sisätiloissa. Yläkerran mörkö on karkotettu ja homma on saatu liikkeelle pitkän ja piinaavan laiskamatovaiheen jälkeen. Suurin ponnistus rempan alulle laitossa oli jälleen työvermeiden niskaan heitto, sillä sen jälkeen homma sujui kuin tanssi. Hymyssä suin hyräillen olisi villoittamista voinut jatkaa pidempäänkin ellei nuotioretkeily olisi vetänyt Rusinakaksikkoa niin voimakkaasti puoleensa. Ette arvaakaan, miten hyvä olo tuli, kun vihdoin saatiin taas jotain rempparintamallakin aikaiseksi! Puoliksi keskeneräisessä kodissa on se kurja puoli, että se tekemätön puolikas muistuttelee itsestään joka päivä. Ei se tietenkään joka hetki omissa silmissä edes näy eikä mielessä vaivaa, mutta alitajunnassa kylläkin. Taakkaa tekemättömistä töistä kantaa hartioillaan huomaamattaankin ja taakan painon huomaa vasta sitten, kun siitä saa edes hitusenkin pudotettua pois. Vaikkei homma edennyt eilen kuin millimetrin murto-osan siitä kilometristä, joka valmiiseen taloon on vielä matkaa, tuntuu silti, että taakka keventyi pelkästään jo hommien alkuun saattamisella. 

Energistä viikon alkua jokaikiselle!

OLOHUONE

Tässä on eletty niin tiiviisti talvea, että kamera on käynyt vain ja ainoastaan ulkona, joten jätetään tänään sään hehkutus väliin (koska sitä ei voi tänään hehkuttaa..) ja keskitytään sisätiloihin. Tässä talossa on monta huonetta, mutta oikeastaan olohuone on tällä hetkellä ainoa, jonka olomuotoon olen tyytyväinen. Ei sekään ole sisustukseltaan vielä valmis, mutta sinnepäin kuitenkin. Samaa ei voikaan sitten sanoa muista huoneista...

Lähes koko Kinnarkumpu elää edelleen murrosvaihetta. Muutosta ja remontin alkamisesta on kulunut jo, hmm, kolme ja puoli vuotta (apua!), mutta monta asiaa on edelleen kesken tai ihan alkutekijöissään. Huonejärjestys on edelleen sekaisin, kalustus on sekaisin ja sisustaminen ihan kesken. Mutta mitäpä tässä murehtimaan, ei se siitä parane. Kevään tulo tuo yleensä uusia tuulia tullessaan ja niitä tässä nytkin odotellaan. :)

SÄÄRIIPPUVAINEN

 Olen sääriippuvainen. Eri säätilat saavat aikaan hyvin erilaisia fiiliksiä ja usein koko päivän yleisilme riippuu paljolti ulkona vallitsevasta ilmanalasta. Valoisana ja kuulaana päivänä mieli lepää. Olo on rauhallinen ja ilme kirkas. Suhmurainen ilma ja alakuloiselta näyttävä maisema taas latistavat tunnelmaa eittämättä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän tiedostan säätilan vaihtelut suoraan mielialassani.

Olen aina ollut ehdottomasti ulkoilmaihminen. Mitä enemmän saan imettyä raitista ilmaa sisääni, sitä paremmin voin. Koko Kinnarkummun väki elää keväästä syksyyn yöunia lukuunottamatta lähestulkoon kaiken vapaa-ajan ulkona. Mies haaveilee ulkoilun viemistä vielä askeleen pidemmälle, joten saa nähdä jos ensi kesänä osa porukasta jopa nukkuukin ulkona... Olen oppinut nauttimaan jokaisesta vuodenajasta omalla tavallaan. Tosin syksyn synkeimmät sateet ja viimat olisin voinut sivuuttaa jo nuorena. Vuodesta voisi oikeastaan lohkaista pois marraskuun pituisen pätkän ja Suomen ilmasto olisi melkein täydellinen. Kaikkea sopivasti ja vaihtelua riittävän usein. Sopiva resepti ainakin tälle sääriippuvaiselle. 

IHMISHISSI

Ihan kuin kevätaurinko olisi jo lämmittänyt kasvoja tänään. Voi olla, että auringon voiman lisäksi tarvittiin hieman mielikuvitusta lämmön havaitsemiseen, muttei paljoa kuitenkaan. Niin upea oli ilma tammikuun hangilla pulkkailuun. Ainoastaan yksi pienoinen epäonni tämän päivän pulkkailua hidasti. Eilisessä ilmalennossa tärähtänyt niska kipeytyi sen verran, että tänään Elna pysytteli pääasiassa lähettäjän ja hissin roolissa. 

Tässä on useampana päivänä siivottu joulun rippeitä pois nurkista. Irrotettu kuistin jouluvalot ja kannettu kaikki havut kompostikasaan. Lyhde saa palvella pihapiirissä talvehtivia pikkusirkuttajia niin kauan kuin lunta riittää. Herrasväen nenät on käännetty osoittamaan kevättä kohti ja talven uneliaisuutta yritetään karistaa kovasti kintereiltä. Eilen jopa uskaltauduttiin sytyttämään raksavalot ja tekemään suunnitelmia yläkerran osalta. Katsotaan, päästäänkö asioissa vihdoin tuumasta toimeen tämän kevään aikana... ;)

PATONKIA

Tuore, itse leivottu leipä. Sanalla sanoen se on: herkkua!

Mies teki edellisellä kirjastokeikalla löydön, josta nauttii koko väki. Teemun ja Markuksen leipäkirja on täynnä houkuttelevia leipäreseptejä. Jo kirjaa selatessa herahtaa vesi kielelle ja voi pojat miten käykään, kun tuoreita leipiä maistaa... Tänään leivottiin ensimmäiset patongit. Hetken meinasi usko loppua, kun taikinaa käskettiin vaivaamaan yhteensä parikymmentä minuuttia. Siis oikeesti 20 minuuttia! No enhän sitä tietenkään kärsimättömyyttäni ja koneen ylikuumenemisesta johtuen tehnyt. Mutta sen verran kunnolla kuitenkin vaivasin, etten ole koskaan ennen niin kauaa mitään taikinaa vaivannut. Siitä huolimatta kuitenkin riittävän kauan, sillä leivästä tuli kuin tulikin ihanan kuohkeaa ja hyvää.

Niin hyvää, että taitaa olla ihan pakko hankkia kyseinen opus ihan pysyvästi omaan käyttöön. Kiitos Patisserien herroille resepteistä, joissa maistuu oikea leipä!

ETEEN JA YLÖS

Tällainen vesisateen vihmoma, märkä ja synkkä tammikuun keli ei ole ihan parasta apua uuden suunnitteluun. Ei varsinaisesti edistä ajatusten liitoa ja ideoiden esiin singahtelua ainakaan tässä kyseisessä päässä. Jotenkin mieli on yhtä kohmeessa kuin muukin kroppa ja suurin houkutus olisi kokovartalokääriytyminen joululahjaksi saatuun ihanaan vilttiin. (Kiitos Keski-Suomen tontuille!) 

Uuden suunnittelua on kuitenkin tehtävä, jos haluaa mennä elämässä eteenpäin. Työnantajan ovet suljetaan ensi viikolla lopullisesti, joten eteenpäin meneminen on nyt enemmän kuin toivottua. Monenlaisia ajatuksia ja suunnitelmia on päässä risteillyt jo pidemmän aikaa, mutta rohkeutta uuteen suuntaan astumiselle on vielä hitusen puuttunut. Sitä kun pitää miettiä itseään pidemmälle, vaikka oma mielenkiinto, innostus ja intohimo kantaisivatkin. Perhe ja asuntovelka ovat painava-arvoisia asioita vaakakupissa ja niiden vuoksi ihan uuteen hyppäämistä harkitsee vieläkin tarkemmin. Tämänhetkinen yleinen taloudellinen tilanne ei ole myöskään rohkeutta lisäävä tekijä yrittäjyyttä harkitsevalle. Ainakaan aloilla, joille omat haaveeni suuntautuvat.

Mutta kukaan ei estä suunnittelemasta. Miettimästä ja tavoittelemasta omia haaveita. Jonakin päivänä aika voikin olla juuri oikea ja silloin esivalmistelut pitää olla tehtynä, jotta voi astua uudelle polulle. Juuri niitä esivalmisteluja nyt päässäni teen. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä mukanaan tuo tai minne vie. Siksi mieli ja katse on pidettävä avoimena ja jatkettava matkaa rohkeasti eteenpäin.

Tällaisia kohmeisiakin päiviä mahtuu mukaan, halusipa sitä tai ei. Näiden varalle on keksittävä itselle sopivia kannustimia, motivaattoreita ja kohmeen sulattajia. Tälle päivälle sellainen löytyi ehdottomasti tästä:

Idearikasta päivän jatkoa!

VIEROITUSOIREITA

Talvi ja epämääräisen synkkä vuodenaika vaihtelevat täällä nyt melkein päivittäin. Tänään ollaan taas talvessa ja herrasväen mielestä tässä voitaisiin nyt pysyäkin ainakin seuraavat pari kuukautta. 

Vuoden ensimmäinen kulttuuririento suoritettiin eilen koko serkuskatraan kanssa Vampyyrivaarin tarinoita kuunnellen ja katsoen. Pienimmätkin istuivat koko puolitoistatuntisen visusti paikoillaan nenä kohti lavaa. Ainoastaan jokin kohta kuulemma pelästytti niin että takamus pomppasi tuolista ilmaan.

Joulun aika alkaa olla lopullisen lopuillaan ja hyvä niin. Ei sillä, etteikö joulun aika olisi mukavaa. Vaan sillä, että saa tämän pahimman suklaansyöntissongin päätökseen. Kaikki jouluherkut on saatu kovan työn kanssa tuhottua ja nyt elimistö kaipaa jotain ihan muuta. Siitäkään huolimatta vieroitus ei ole ihan helppoa... ;)

VIIME VUODEN VIIMEINEN

Kuinkas kävikään? Kävi niin, että täällä pilkittiin jo hyvän aikaa ennen vuoden vaihdetta. Sohvan pohjalta oli kuitenkin pakko nousta tihrustamaan ne muutamat ilotulitteet, joita tällä aukealla näkyi. Ne eivät onneksi olleet ainoat raketit tässä vuodenvaihteessa, sillä aiemmin illalla matkattiin Mathildedalin kylälle kunnon ilotulitusnäytöstä katsomaan. Samalla nautittiin vuoden viimeiset glögit vanhan tehdashallin tunnelmassa. Kuvassa näkyvä kolmikko oli kyllä kaikkien aikojen parasta automatkaseuraa. Siinä sai etupenkkiläiset nauraa ääneen takapenkkijengin juttuja. Kysymys vaan herää, että mihin tässä vielä joudutaan noiden puhelahjojen ja sananikkareiden kanssa... ;)