LAATIKKOHAUKKA

Jos välillä taas jotain kotiin ja sisustukseen liittyvää, ettei niistä mielellään lukevat ihan kyllästy. ;)

Mulla oli eiliselle kirppisagenda, siis ihan oikea tarve. Koska kaikista paikallisista urheiluvälinekaupoista oli tietynlaiset hiihtokamat loppu, oli otettava käyttöön plan B. Siis etsittävä puuttuvia osia kirppiksiltä ja yritettävä sillä tavalla saada kokoon kokonainen hiihtosetti. Vaan eipä se niin helppoa ollut sekään, kun on erilaisia siteitä ja monoja jne. Yhtäkään vaihtoehtoa, edes huonompikuntoisia, ei ollut tarjolla. Taitavat muutkin aloitella hiihtopainotteista lomaa tuollaisten pikkunappuloiden kanssa. Edelleen potista puuttuu siis yhdet sukset, vaikka huomenna pitäisi hurauttaa jo reissuun...

Mutta siis takaisin kirppikselle. Ja sellaiseen asiaan kuin vanhat laatikot. Olen nimittäin heikkona kaikenlaisiin vanhoihin laatikoihin, niin puisiin kuin metallisiinkin. Yleensä yritän vältellä kaiken ostamista aina niin kauan kunnes tiedän valmiin paikan niille kotona. Ja koska remontti ei ole varsinaisesti edistynyt, öö, vuoteen, niin eihän tämä sisustuskaan ole muuttunut lopullisempaan muotoonsa - ei sitten yhtään. Yleensä onnistun jo melko hyvin irroittamaan otteeni houkuttelevista esineistä ja esimerkiksi keittiötavaroihin en enää edes vilkaise, jottei mieliteko pääse valloilleen. Ainoastaan ne penteleen vanhat laatikot oikein huutavat mua puoleensa, enkä pysty millään keinoin välttelemään niitä. Ja niin siinä kävi tälläkin kertaa, että monojen sijaan huomasin yhtäkkiä kantavani hymyssä suin vanhaa ammuslaatikkoa autooni. Ou nou.

HEIKOILLA JÄILLÄ

Miten se onkin niin vaikea muuttaa omia huonoja tapojaan? Siltikin, vaikka kuinka tietää ja tiedostaa tavan aiheuttaman ei-toivotun lopputuloksen. Vaikka muutoksen tarpeen on selittänyt itselleen ties kuinka monta kertaa ja järkeillyt muutoksen lopputuloksen positiiviset puolet. Siltikin vanhasta tavasta eroon pääseminen vaatii armotonta kamppailua ja entiseen on niin tuhottoman helppo palata aina vain uudelleen ja uudelleen. 

Viimeisten vuosien ajan olen harjoittanut monenlaista tapojen korjaamista, toisinaan onnistuneesti ja toisinaan päätäni seinään hakaten. Aina kuitenkin kovasti kamppaillen, sillä helppoa itsensä muuttaminen ei ole koskaan. Jotkut muutokset ovat konkreettisia ja helpommin laskettavissa, mutta usein tapahtuneen muutoksen huomaa itsekin vasta ajan kanssa. Parasta kuitenkin on, kun yhtäkkiä jossain vaiheessa tajuntaan iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ajatus onnistumisesta. Hei, nythän mä ajattelin niin kuin olen yrittänyt vuosikausia ajatella tai hei, nythän toiminkin juuri siten kuin olen toivonut toimivani. Siinä salaman iskiessä on tärkeää antaa onnistumisen ilolle hetki ja onnitella itseään, sillä juuri tuota hetkeä muistellessa voi välttää monet edessä olevat takapakkipaikat lopullisen muutoksen tiellä.

Tälläkin hetkellä on yksi tapani muutoksen kourissa. Tiedostaminen ja järkeily on tehty, onnistumisen väläyksiäkin havaittu, mutta silti edelleen edetään kuin heikoilla jäillä. Yksi pienikin vikaliike voi pudottaa koko muutoksen jäihin. Mutta jokainen onnistumisen välähdys kyllä vahvistaa jäätä huomattavasti ja siksi alankin edetä jo huomattavasti luottavaisemmin askelin kuin vielä jokin hetki sitten.

NIMPPARIKUKKIA

Nimpparikukkia ihanalta isältä.

Viestejä sukulaisilta ja ystäviltä.

On aina niin mukavaa saada tervehdyksiä läheisiltä. 

Yritän itsekin parantaa muistamistahtiani, sillä liian usein unohdan ystävieni merkkipäivät, vaikka oman perheen päivämäärät mieleen ovatkin iskostuneet. Ihailen pian 89-vuotiasta isoäitiäni, joka muistaa edelleen jokaisen synttärit ja nimpparit ja lähettää kortteja, muistaa kukilla tms. Itse en  tulevaa nimipäivääni ollut rekisteröinyt vielä ollenkaan, kun hän jo viime viikon lopulla tavatessamme ojensi mulle nimpparikukan. Haluaisin itsekin olla samanlainen. 

Vaikkei ystävyyttä mitatakaan lahjojen määrällä, on musta silti hieno ele huomioida toisia aika ajoin. Lahjan ei tarvitse missään nimessä olla konkreettinen esine tai asia, eikä sitä tarvitse antaa merkkipäivinä tai jouluna. Paras lahja on kertoa toiselle, kuinka tärkeä hän on minulle. Sen voi sanoa muutamalla sanalla, viestillä, postikortilla tai vaikka kirjeellä, jos toista ei pysty tapaamaan. Aina ei kuitenkaan tarvita edes sanoja - pelkkä kosketuskin riittää.

NICK BRANDT

Ainakin yksi asia on näillä seuduilla hienosti. Taidemuseo osaa asiansa ja järjestää tasaisin väliajoin loistavia valokuvanäyttelyitä. Siis oikeasti upeita kuvakokoelmia niin paikallisilta taitajilta kuin maailmankuuluilta taiteilijoiltakin. Veturitallin taidemuseon voisi löyhästi rinnastaa Tukholman Fotografiskan pikkusiskoksi, tosin ilman upealla näköalalla tarjoiltua kahvilaelämystä.

Pienen flunssan hiivittyä Kinnarkumpuun tuli herrasväelle otollinen hetki piipahtaa Veturitallissa ihailemassa Nick Brandtin näyttelyä On this earth, A shadow falls. Aivan loistava näyttely, joka vetosi aikuisten lisäksi voimakkaasti myös lapsiin. Toinen toistaan vaikuttavammat valokuvat Afrikan savannilta vetosivat voimakkaasti ainakin tähän väkeen. Ainoan miinuspuolen Rusinakaksikon mielestä aiheutti näyttelyissä toivottava rauhallinen käyttäytyminen ja hiljainen puhetyyli, joiden onnistumisessa on kyseisen kaksikon kanssa aina jonkin verran tekemistä. Mutta niin mielenkiintoisia kuvat taisivat kuitenkin olla, ettei kenelläkään ollut lainkaan kiirettä pois. 

Mikä oivallinen lauantai-iltapäivän retki meillä tänään olikaan! Suosittelen.

SÄÄLLÄ KUIN SÄÄLLÄ

Nyt on talvi parhaimmillaan täällä Suomen lounaisessa kulmassakin. Lunta on sadellut harvase päivä tehden luonnosta puhtaan valkoisen. Erityisesti puihin kiinnittynyt lumi saa maiseman näyttämään erityisen talviselta. Tykkään!

Talvi antaa ulkoliikkumiseen mukavaa lisähaastetta. Teiden liukkaus ei houkuttele lainkaan lenkkeilemään, sillä multa uupuu edelleen nastalliset juoksulenkkarit. Kuluneen viikon olen metsästänyt sopivia kissojen ja koirien kanssa paristakin kaupungista, mutta turhaan. Kaupat myyvät eioota niistä malleista, jotka sopisivat näihin läpyttimiin. Eli nyt vaan odottamaan sulia kelejä ja siirrän suosiolla nastarien hankinnan ensi syksyyn.

Enpäs silti lamaannu lisähaasteista, päinvastoin. Tunnetusti metsä on tämän eukon lempimestoja, joten sinnehän nenä näyttää säällä kuin säällä. Kinokset alkavat olla sen verran korkeat, ettei tällä kunnolla siellä kauheasti juoksennella, mutta pitkiä kävelyvaelluksia teen sitäkin suuremmalla innolla. Kyllä siinäkin pääsevät takareidet hommiin, kun kahlaa umpihangessa tai harppoo naapurin hepan kaviojälkiä pitkin. Lunta tuntuu olevan yllättävästikin jopa puoleen sääreen asti. Ja suomättäiden välissä jalka voi upota jopa polveen asti. Kuinka hauskaa voikaan olla tällainen epätasainen eteneminen!

LOPPUTULOS EI OLE KAIKKEIN TÄRKEINTÄ

Mun harrastuselämä kulkee sykleissä. Osa tietysti ihan pakon sanelemana, sillä puutarhaa on esimerkiksi vaikea kuopsutella maan ollessa jäässä tai marjoja poimia, jos ei niitä vaan ole. Toiset harrasteet taas vaativat vireystilaa ja motivaatiota, tai edes jompaa kumpaa. Toisen puuttuessa on ihan fifty-sixty harrastetaanko vai ei. Urheilu on hyvä esimerkki siitä, sillä väsyneenä ei tämä eukko liikahdakaan sohvan nurkasta, ellei motivaatio ole kohdallaan. Välillä ei silti pelkkä hyvin nukuttu yökään riitä, jos ei muuten tunne halukkuutta itsensä liikuttamiseen. Urheilu on jännä asia, sillä niin hyvää kuin se tekeekin ja kuinka hienoa se onkaan, on silti kausia, jolloin liikkeelle lähtö tuntuu kovasti vaikealta. Varsinkin tauon jälkeen se ensimmäinen kerta on usein älyttömän vaikea. Mutta kun pääsee liikkeelle, huomaa heti kuinka ikävä sitä onkaan ollut. Näin ruuhkavuosien (ärsyttävä sana, mutta niin totta!) keskellä niitä pakollisia taukoja tulee enemmän kuin tarpeeksi ja välillä tuntuu, että harrastuselämä on enemmän taukoa kuin sitä itse elämää. Kuinka saada kaikki asiat sovitettua yhteen ja vielä niin, ettei kukaan kanssaeläjä kärsisi?

Tunnustaudun ihmiseksi, jonka mielestä tekemisessä on järkeä vasta sitten kun sitä tekee kunnolla. Olen sellainen kaikki tai ei mitään -ihminen, joka nauttii asioista vasta, kun ne on suoritettu täysillä ja loppuun. Kun päätän harrastaa, haluan nähdä tuloksia. Pelkkä tekeminen ei ole mielestäni riittävän tyydyttävää johtuen ehkä ominaisuudestani nähdä kaikki voimakkaasti visuaalisesti. Lopputulos näkyy mielessäni hyvin selvänä jo ennen kuin koko prosessi on ehtinyt edes käynnistyä. Lopputuloksen saavuttamattomuuden pelko hankaloittaa välillä asioiden alkuun saattamista. En voi taata itselleni, että ehtisin saada ne myös valmiiksi. Mitä järkeä on lähteä lenkille, jos ei ehdi tehdä sitä lenkkiä jonka oli ajatellut? Miksi tarttua kutimeen kun kohta pitää jo lopettaa?

Olen ottanut itselleni uuden tavoitteen. Yritän opetella nauttimaan myös itse prosessista ja jätän lopputuloksen vähän vähemmälle huomiolle. Aloitan asioita aktiivisesti, enkä välitä, vaikka keskeytys tulisikin juuri kun olen päässyt vasta vauhtiin. Luen vaikka vain yhden sivun kirjaa, ompelen yhden sauman tai kudon pari riviä kun mieli tekee. Punnerran tai teen vatsalihaksia, vaikken kunnon treeniä ehtisikään saada aikaiseksi. Kai tämä vaihtoehto on kuitenkin parempi kuin tekemättömyys? Lopputulos on siellä jossain kuitenkin. Pienilläkin askelilla tavoitteeseen pääsee ehdottomasti helpommin kuin sillä, ettei edes aloita keskeytyksen pelossa. :)

En voi sanoa että luonteen muuttaminen olisi mikään helppo nakki, eikä varmasti pikainen muutos ainakaan. Silti olen päättänyt yrittää. Ja sille päätökselle vahvistuksena olen jo ehtinyt suorittaa joitakin erityisen hyviä harjoitteita. Ompelukone on seissyt puoli viikkoa keittiön pöydällä ja olen istahtanut sen äärelle muutaman kerran, ihan vaikka sen yhden sauman ompelun ajaksi. Muutama korjausompelu on jo tehtynä, pipo ommeltuna ja tylleröisen mekkokin jo puoliksi valmiina. Kuntosalille ehdin eilen vain reilun puolen tunnin ajaksi, mutta meninpä kuitenkin. Ja vitsi että tuntui hienolta!

TIKKUPULLA JA MUUTA KIVAA

Onnellinen nelikko on saanut viettää mitä mahtavimman kaksipäiväisen. On ulkoiltu ainakin viisi tuntia päivittäin - luisteltu, pulkkailtu, lenkkeilty, nakkiretkeilty metsässä ja rakennettu lumilinnaa. Ja siitä linnastahan se homma sitten riistäytyikin käsistä. Nimittäin ajatus Chima-linnasta sai aikaan suuren joukun uusia ajatuksia ja kohta koko herrasväki oli järjestämässä ex tempore talviriehaa. Oli linna, lumimuurit, penkit ja liukumäki rakennettuina, nuotiopaikka, ulkotulia ja lyhtyjä, tikkupullataikina kohoamassa ja linnan viirit ommeltuina. Naapurin väki saatiin vieraaksi, oli tuliesitys, chimaleikit, mansikkahilloon dipatut pullat ja lukematon määrä liukuja vielä pimeän laskeuduttua taskulamppujen vilkkuessa pitkin peltoa. Miten mukavaa olikaan!

Kaiken ulkona hillumisen lisäksi on saatu jotain aikaiseksi myös sisätiloissa. Yläkerran mörkö on karkotettu ja homma on saatu liikkeelle pitkän ja piinaavan laiskamatovaiheen jälkeen. Suurin ponnistus rempan alulle laitossa oli jälleen työvermeiden niskaan heitto, sillä sen jälkeen homma sujui kuin tanssi. Hymyssä suin hyräillen olisi villoittamista voinut jatkaa pidempäänkin ellei nuotioretkeily olisi vetänyt Rusinakaksikkoa niin voimakkaasti puoleensa. Ette arvaakaan, miten hyvä olo tuli, kun vihdoin saatiin taas jotain rempparintamallakin aikaiseksi! Puoliksi keskeneräisessä kodissa on se kurja puoli, että se tekemätön puolikas muistuttelee itsestään joka päivä. Ei se tietenkään joka hetki omissa silmissä edes näy eikä mielessä vaivaa, mutta alitajunnassa kylläkin. Taakkaa tekemättömistä töistä kantaa hartioillaan huomaamattaankin ja taakan painon huomaa vasta sitten, kun siitä saa edes hitusenkin pudotettua pois. Vaikkei homma edennyt eilen kuin millimetrin murto-osan siitä kilometristä, joka valmiiseen taloon on vielä matkaa, tuntuu silti, että taakka keventyi pelkästään jo hommien alkuun saattamisella. 

Energistä viikon alkua jokaikiselle!