Ihan huippu viikkis!
Eilen paikkakunnan perinteiset syysmarkkinat vetivät tämänkin herrasväen hurvittelemaan. Olihan siellä vempaimia ihan riittävästi, ainakin jos vanhemman väen mielipidettä kysytään. Omat nuoruuden muistot huvilaitteista ovat ikuistuneet mielen syövereihin yllättävänkin vahvasti ja se ei ole välttämättä aina hyvä juttu. Kävi nimittäin niin, että arpaonni Rusinan viikinkilaivakaveriksi osui tällä kertaa Elnaan. Mies hoiteli tuon osan tuplasti kesän Särkänniemireissulla, eikä Elnalla ollut siis varaa valita - eikä valittaa. Viime kerrasta tuossa keinussa on aikaa yli 20 vuotta, mutta mielikuvat laitteen inhottavuudesta silti hyvin tuoreessa muistissa... No, siellä keikuttiin kumminkin.
Viikonlopulle oli suunniteltuna tasan yksi tehtävä: lukemattomien lehtien pinon pienennys. Mutta kuka sitä nyt näin hienolla syyssäällä laakereillaan lepäisi, kun vaihtoehtona oli risukon raivaus. Pyhä päätös sohvalla loikoilusta peruttiin viimeistään tänä aamuna, kun aurinko vilkutteli kirkkaan siniseltä taivaalta. Ulkona viiletettiin kuin viimeistä päivää, sillä mistään ei osata ennustaa, montako samanmoista enää tähän vuoteen mahtuu. Aurinkoa, lämpöä ja mullan tuoksua kerättiin kuin sadesäiden varalle.
Siinä pikkupuskien raivauksen ohessa kaatui takapuutarhasta näköalojen tieltä myös pari puuta. Yksi vaahtera sai kuitenkin yllättävällä tavalla lisäaikaa. Pieni mies totesi huuli väristen, että: "Sitä ei saa kaataa, kun minä sitä niin mielelläni katselen." Vähän siinä yritettiin selittää pojalle puun vaikeuttamaa terassin rakentamista ja käytiin jopa yläkerrasta kurkkimassa lehvästön peittämiä näköaloja, mutta eihän niistä ollut apua. Mitäpä siihen sitten muuta kuin että siellä se vaahtera siis tönöttää vanhalla paikallaan edelleenkin.
Tämän päivän kaltaisten touhupäivien ruokailujen järkkääminen on jotenkin tylsää. Kun heiluu haravan varressa pihan perukoilla, ei todellakaan tekisi mieli riisua työhanskoja ja lähteä sisälle pöperön keittoon. Tällaisiin hetkiin kannattaa suunnitella jotain hyvin yksinkertaista ja nopeaa, kuten esimerkiksi Kinnarkummun ruokalistalla tänään ollutta persiljaista kanapastaa. Tässä ohje muillekin, jotka kaipaavat helppoa mahantäytettä arkeen tai touhuviikonloppuihin.
PERSILJAINEN KANAPASTA
1 sitruunan kuori raastettuna
1 rkl oliiviöljyä
reilu 1 tl tuoretta inkivääriä hienonnettuna
1 tl sokeria
2 1/2 dl kanalientä
250g maustamatonta kanafileetä
1 punasipuli
nokare voita
kourallinen persiljan lehtiä
spaghettia tai pastaa
Keitä raastettua sitruunankuorta oliiviöljyssä n. 5min. Lisää joukkoon inkivääri ja sokeri ja keitä seosta vielä pari minuuttia. Lisää joukkoon kanaliemi ja keitä kasaan, kunnes liemestä on jäljellä puolet.
Laita pasta kiehumaan. Paista kanoja ja punasipulia nokareessa voita, kunnes kanat ovat ruskistuneet. Lisää sitruuna-inkivääriliemi ja jatka paistamista vielä pari minuuttia. Silppua joukkoon persilja ja kääntele pannulla vielä n. 3min. Yhdistä valutettu pasta ja kastike, koristele sitruunankuoriraasteella ja tarjoa heti.
Viikonlopulle oli suunniteltuna tasan yksi tehtävä: lukemattomien lehtien pinon pienennys. Mutta kuka sitä nyt näin hienolla syyssäällä laakereillaan lepäisi, kun vaihtoehtona oli risukon raivaus. Pyhä päätös sohvalla loikoilusta peruttiin viimeistään tänä aamuna, kun aurinko vilkutteli kirkkaan siniseltä taivaalta. Ulkona viiletettiin kuin viimeistä päivää, sillä mistään ei osata ennustaa, montako samanmoista enää tähän vuoteen mahtuu. Aurinkoa, lämpöä ja mullan tuoksua kerättiin kuin sadesäiden varalle.
Siinä pikkupuskien raivauksen ohessa kaatui takapuutarhasta näköalojen tieltä myös pari puuta. Yksi vaahtera sai kuitenkin yllättävällä tavalla lisäaikaa. Pieni mies totesi huuli väristen, että: "Sitä ei saa kaataa, kun minä sitä niin mielelläni katselen." Vähän siinä yritettiin selittää pojalle puun vaikeuttamaa terassin rakentamista ja käytiin jopa yläkerrasta kurkkimassa lehvästön peittämiä näköaloja, mutta eihän niistä ollut apua. Mitäpä siihen sitten muuta kuin että siellä se vaahtera siis tönöttää vanhalla paikallaan edelleenkin.
Tämän päivän kaltaisten touhupäivien ruokailujen järkkääminen on jotenkin tylsää. Kun heiluu haravan varressa pihan perukoilla, ei todellakaan tekisi mieli riisua työhanskoja ja lähteä sisälle pöperön keittoon. Tällaisiin hetkiin kannattaa suunnitella jotain hyvin yksinkertaista ja nopeaa, kuten esimerkiksi Kinnarkummun ruokalistalla tänään ollutta persiljaista kanapastaa. Tässä ohje muillekin, jotka kaipaavat helppoa mahantäytettä arkeen tai touhuviikonloppuihin.
PERSILJAINEN KANAPASTA
1 sitruunan kuori raastettuna
1 rkl oliiviöljyä
reilu 1 tl tuoretta inkivääriä hienonnettuna
1 tl sokeria
2 1/2 dl kanalientä
250g maustamatonta kanafileetä
1 punasipuli
nokare voita
kourallinen persiljan lehtiä
spaghettia tai pastaa
Keitä raastettua sitruunankuorta oliiviöljyssä n. 5min. Lisää joukkoon inkivääri ja sokeri ja keitä seosta vielä pari minuuttia. Lisää joukkoon kanaliemi ja keitä kasaan, kunnes liemestä on jäljellä puolet.
Laita pasta kiehumaan. Paista kanoja ja punasipulia nokareessa voita, kunnes kanat ovat ruskistuneet. Lisää sitruuna-inkivääriliemi ja jatka paistamista vielä pari minuuttia. Silppua joukkoon persilja ja kääntele pannulla vielä n. 3min. Yhdistä valutettu pasta ja kastike, koristele sitruunankuoriraasteella ja tarjoa heti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti