ON IKÄVÄ

 

 

 

 

On ikävä.
 

Tunne kalvaa, kiusaa ja kovistelee. Puristaa rinnasta, saa herkistymään. Tekee ärtyneeksikin aika ajoin, koska asialle ei mitään mahda.
 

 

Herrasväellä ei ole enää kiire reissuilta kotiin. Kinnarkummussa ei ole imuroitu karvakasoja enää puoleentoista kuukauteen. Ei ole pesty hiekkaa anturoiden välistä eikä pyyhitty kuolaa lattioilta, seiniltä eikä mistään. Voisi ajatella, mikä onni ja autuus kun Voltakin saa levätä useamman päivän kerrallaan, eikä sukat kastu näkymättömien läiskien yllättäessä. 

Mutta mitäs joistakin tuollaisista pienistä arjen helpotuksesta, kun iso osa elämää on poissa. 60 kilon täyttämä paikka ammottaa nyt moninkertaisena tyhjyyttään. Puuttuva palanen on iso, vieläkin isompi kuin etukäteen osasi ajatella. Koti tuntuu hiljaiselta ja tyhjältä, vaikka kovimmat metelöitsijät juoksevat edelleen kilpaa ympäri alakertaa. Perheen märimmät pusut on nyt pussailtu ja rapsutukset rapsuteltu.
 

 

On ikävä.
 

Yhteinen matkamme kesti yli 8 vuotta. Muistan vieläkin monen tunnin matkan oopperajuhlakaupungista kotiin pieni musta pallero vieressäni. Tai isompihan tuo silloin 10 viikkoinen vauva oli kuin monet karvakaverinsa täysikasvuisinakaan, mutta silti vielä sellainen syliin juuri ja juuri sopiva. Siitä takapenkkitutustumisesta asti kuljimme yhteistä polkua maailman uskollisimman ja hyväntahtoisimman ystävän kanssa. Voi niitä hellyttäviä nappisilmiä, pehmoista turkkia ja kuolaisia pusuja! Sitä uskomattoman kilttiä luonnetta, joka oli aina ja kaikkialla jokaisen elävän olennon paras ystävä.

 Kun kivut yltyvät liian koviksi, voisi kovahermoisemmankin kaverin päreet palaa tai vähintään mieliala romahtaa. Silti oma rakas ystävämme jaksoi sinnikkäästi päivästä toiseen vielä koko kesän läpi, vaikka lääkäreiden diagnoosi olikin lohduton ja monista sanattomista merkeistä luettavissa. Me päätettiin kulkea päivä ja askel kerrallaan juuri niin pitkään kuin vanha herra itse jaksaisi. Tilannetta seurattiin jatkuvasti ja kuulosteltiin vointia ja olotilaa päivittäin. Kunnes sitten yhtenä kauniin lämpimänä elokuun iltana matkalla rantasaunalta kotiin hetki koitti. Me laahustimme vieri vieressä, huilattiin ja laahustimme taas. Kotipihan portilla asia oli selvä, Karvapallero oli puhunut mulle. Oli aika.




 Lemmikkieläin on perheenjäsen ihan siinä missä ihmisetkin. Menetys ja suru ravistelevat kovaa niin pieniä kuin isojakin ihmisiä. Ja ikävä jää pitkäksi aikaa.


Rakas Karvapalleromme.