Korvapuusteja

  

Tässä reilun kolmenkymmenen vuoden elon aikana on ehtinyt oppia itsestään yhtä sun toista. Joistakin piirteistä voi olla iloinen, onnellinen ja jopa hieman ylpeä. Sitten on niitä, joista voisi luopua heti, eikä todellakaan tulisi jälkeenpäin ikävä. Mutta minkäs sitä ihminen itselleen mahtaa. Kovin on vaikea muuttua, vaikka muutokselle olisikin halua ja tarvetta.

Laajamittainen remontointi on hyvä luonnetesti. Jotkin etukäteen totuuksina pitämäsi piirteet voivatkin heittää häränpyllyä, kääntyä päälaelleen. Tai sitten ne vain vahvistuvat entisestään. Pääasia kuitenkin on, että kaikki omat (tai kumppanin) piirteet eivät tule yllätyksenä.

Kinnarkummussa on harjoitettu jo kohta kaksi vuotta intensiivistä itse- (ja kumppanin-)tutkiskelua. Onhan niitä yllätyksiäkin kai jokunen tullut, mutta pääsääntöisesti etukäteen tunnetulla kaavalla mennään. Hyvä niin, sillä remontti on jo itsessään melkoinen ponnistus kaikkien osapuolten jaksamiselle, saati että tiukan paikan tullen pitäisi vielä opetella elämään uusien luonneoikkujenkin kanssa.

Mutta onhan täälläkin toki jotkin asiat poikenneet elämästä ennen remonttia. Etukäteen ajateltuna oli takuuvarmaa, että hermoilija-Elna olisi se, jonka otsalohkoa remontti enemmän kiristäisi. Mutta kun katto puuttui pään päältä ja sadepilvet uhkasivat, Miehen ohimosuoni olikin se, joka eniten tykytti. Jännä ja ennenkokematon tilanne tässä taloudessa, joka on toki palautunut jo aikoja sitten normaalitilaan. Mutta kuitenkin...

Viikonloppuna Täti Moonikan viihdyttämä Rusinakaksikko ei vanhempia kaivannut ja herrasväki saikin rauhassa keskittyä yläkerran kunnostukseen. Kitattiin, maalattiin, siivottiin ja rakennettiin, lopputuloksena hyvin edistynyt työ- ja vierashuone sekä jotain extraa päälle. Nyt odotellaan armotonta päivänvaloa, tehdään tarvittavat korjaukset ja sitten hoidetaan maalaukset valmiiksi. Se valmistuu sittenkin!