KATSE KATOLLE

Kesälomareissun aikana tuli erään tehtävänannon takia katseltua kaupunkimaisemaa normaalista poikkeavasta kulmasta. Kaupungeissa kävellessäni on minulla yleensäkin tapana kiinnittää paljon huomiota erilaisiin rakennuksiin, julkisivuihin, näyteikkunoihin, mainoskyltteihin, puistoihin jne. Tällä kertaa vein tarkkailuani tehtävänannon mukaisesti vielä askeleen pidemmälle ja kiinnitin huomiota erityisesti erilaisiin materiaaleihin ja muotoihin, joita kaupunkirakentamisessa on vuosikymmenten saatossa käytetty.

Etukäteen ajattelin, että tämähän on ihan normipullaa mässyteltäväksi, sillä kuten mainittua, katselen yleensäkin rakennuskantaa ja yleistä rakennuskulttuuria melko tarkasti aina reissussa ollessani. Vaan yllättyä sain kuitenkin! Erityisen tarkastelunäkökulman valittuani huomasin kiinnittäväni huomiota rakennusten kattoihin ihan uudenlaisella tavalla. Oikein hakemalla hain silmiini erilaisia materiaaleja, muotoja ja tyylejä - jopa niin innokkaasti, että kuljin pari päivää melkolailla nokka kohti taivasta. On hyvin avartavaa ottaa itselle jokin tietty katsantokanta ja lähteä sen kanssa kiertelemään, vaikka ihan omille kotinurkillekin. Yllättäen saattaa löytää paljonkin sellaista, johon ei normaalisti ole kiinnittänyt mitään huomiota. Omasta elinympäristöstäkin tulee yhtäkkiä uudenlaisen mielenkiinnon kohde ja arjesta voi tehdä tällä tavalla hauskemman. Asiaa ei tarvitse katsoa kameran linssin läpi, vaan ihan omat silmätkin riittävät. Kokeilepa viikon ajan niin, että valitset työmatkallesi joka päiväksi uuden katsantokannan. Kuinka erilaiselta sama matka voikaan näyttää!

Kuvissa pikkuriikkinen kollaasi niistä, mitä löysin lasten kanssa kaupunkia kierrellessäni.

LEMPIHETKI

Harjoitustehtäviä tehdessäni aloin selailla kesän aikana ottamiani kuvia. Yhtäkkiä olinkin leijaillut noin kuukauden ajassa taaksepäin. Elokuun lempeän lämpimään iltaan, jolloin auringon paahtama päivä oli jo kääntymässä samettisen pehmeään hämärään. Iltaan, joka oli mielestäni koko kuluneen kesän ainoa täydellinen kesäilta sään puolesta. Jos joku kysyisi lempihetkeäni vuodessa, olisi vastaukseni juuri tuon illan kaltainen elokuun hämärtyvä, lämmin ja täysin tyyni ilta.

Tampere saa minut joka kerta viihtymään luonaan. Läheiset ihmiset ovat tietysti tärkeä osa sitä, mutta muutenkin. Ihanan eloisa, kaunis ja kuitenkin niin rauhallinen paikka. Ruoan ystävälle on kaupungissa myös varteenotettavaa tarjontaa, joista viimeisimpiä kunniamaininnan arvoisia vierailuja on tehty Sitkoon ja Masuun. Sitkon pitsoja ei ole turhaan rankattu kaikkien aikojen top kolmoseen. Niin herkullisia ne oli! Ja Masun itämainen menu - no, sanoin kuvaamattoman hyviä makuyhdistelmiä!

PIMEITÄ MIETTEITÄ

Itsekriittisyys. Miten sen kanssa tulisi menetellä? 

Olen aina ollut hyvin itsekriittinen. Olen vaatinut itseltäni paljon, paljon enemmän kuin muilta. Olen ruoskinut itseäni sellaisella voimalla, jota en muiden toivo koskaan itseensä käyttävän. Mutta omalla kohdallani olen pitänyt sitä tapaa sallittuna ja itsestäänselvänä toimintamallina. Olen ollut sellainen kaikki tai ei mitään -ihminen, jolle  täydellinen onnistuminen on ollut ainoa todellinen itsetyytyväisyyden paikka. Olen aina ollut taitava vikojeni etsijä ja itseni soimaaja. On ollut helppo mieltää epäonnistuneensa enemmän kuin muut ja samalla salakavalasti kasvattaa omaa epäonnistumisen pelkoa jopa niin, että luovuttamisesta tuli hyväksyttävämpää kuin keskinkertaisuudesta. Hullua, tiedän.

Tuntuu, että yleisesti perfektionismi koetaan menestyjien "ammattitaudiksi". Monesti saa lukea, kuinka ihmiset ovat valjastaneet oman täydellisyydentavoittelunsa toimintaan ja saavuttaneet sen avulla unelmiaan. Ovat ahkeroineet ja antaneet itsestään kaiken oman tavoitteensa tähden. Perfektionismi on ajanut ihmisiä läpi kivien ja kantojen kohti päämääriään mahdollistaen niiden saavuttamisen ennemmin tai myöhemmin. Näitä tarinoita lukiessaan on helppo uskoa ajatukseen ihmisluonteen valtavasta voimasta viedä asioita päättäväisesti eteenpäin kohti onnellisuutta - tapahtui mitä tapahtui. Mutta entäs sitten, kun itsekriittisyys lamaannuttaa toiminnan? Kun täydellisyyden tavoittelu saa tavoitteiden täyttymisen sijaan aikaan luovuttamisen ja epätoivon kierteen. Kun perfektionismi heittääkin sumupilviä auringonsäteiden sijaan. Kuinka sitten käy?

Kuten monen muunkin, myös itsekriittisyyden kanssa on opittava elämään. On löydettävä keinot hyväksyä, sopeutua ja antaa armoa. Helppoa se ei ole, eikä nopeaa opittavaa, mutta kannattavaa kylläkin. Lopputuloksena saavutettava itsensä ja omien (keskinkertaistenkin) saavutusten hyväksyminen on palkitsevaa ja ennen kaikkea puhdistavaa. On ymmärrettävä oma rajallisuutensa ja elettävä vertailematta itseään muihin. On uskottava itseensä ja uskallettava tehdä asioita epäonnistumisen pelosta huolimatta. Aina on ja tulee uusia menestystarinoita, joiden rinnalla oma tarina tuntuu vähintäänkin tavalliselta. 

Hassua, että juuri minä, itsekriittisyyden perikuva ja perfektionismin lamaannuttavassa suossa rämpinyt, olen suunnannut katseeni entistä keskittyneemmin kohti luovempaa ammatillista tulevaisuutta. Voisi ajatella, että itsensä ja oman kädenjälkensä esille asettaminen olisi kaukana itsekriittisen ihmisen toiveammatista. Silti tunnen koko ajan vahvempaa intohimoa uuden luomiseen ja omien visioiden ammatilliseen hyödyntämiseen. Olen pyrkimässä sitä kohti. Ravistelen hartioillani keikkuvaa epävarmuuden ja epäuskon mörköä tasaisin väliajoin pois, mutta en anna sen lannistaa. Olen avoin uudelle ja uskon, että tämä tie vie minut vielä sinne minne haluan. 

ENNEN SYKSYÄ

Kinnarkummussa tehdään pitkästä aikaa remonttia ihan oikeasti. Ei mitään haaveilua tai sieltä täältä rapsuttelua, vaan ihan oikeasti etenevää (ja toivottavasti jopa valmistuvaa..) projektia tässä toteutetaan. Talon taakse avautuvien lasiovien eteen ollaan vihdoin rakentamassa uutta terassia - sopivasti syksyn kynnyksellä. Vanha katos, kaiteet ja pohja on kaivettu pois uuden tieltä. Vain kannatuspalkkina 65 vuotta toiminut rautatiekisko töröttää edelleen paikallaan, sillä ihan miesvoimin ei se seinän sisältä irronnut. 

Hassua, mutta takaterassista muodostui yli neljävuotisen remonttisaagan vaikein suunniteltava. Vastakkain asettuivat nimittäin kaksi yhtä tärkeää elementtiä, joista oli lähes ylitsepääsemättömän vaikea valita toteutettava ratkaisu. Haluammeko, että terassilla olisi kuivaa sateisillakin ilmoilla vai otammeko mieluummin kaiken mahdollisen päivänvalon talon sisätiloihin? Asiaa veivattiin juuri yhtä monta kertaa kuin koko terassiprojektia ajateltiinkin. Katetaan, ei kateta, katetaan,... Ei kateta! Ainakaan tänä kesänä. Jos mieli muuttuu, niin hoidetaan se sitten tuonempana.

Tänään on valettu uudet terassituet ja tuo kuvassa näkyvä puukin on ollut vaakatasossa jo monta päivää. Nyt odotellaan viikonpäivät valun kuivumista ja sitten päästään jatkamaan. Jospa sekä terassi että yläkerran parveke ehtisivät valmistua vielä ennen kuin kaikki lehdet ovat maassa.  

KESÄPÄIVÄ SAARISTOSSA

 Kun sateen keskelle luvataan yksi aurinkoinen päivä, joka sattuu vielä olemaan vapaapäivä, on siihen ihan pakko tarttua. On tehtävä jotain perin kesäistä, eli lähteä retkelle saaristoon. Jokakesäinen herkuttelu Farmor`s Cafen terassilla keskellä parhainta maalaisidylliä on ehdoton lomatunnelman luoja. Jälleen kerran saatiin kaikki mitä lomapäivältä tilattiin - tai ainakin melkein. Takapenkkiläisten menomatkan pohdinnat kahvilan mahdollisista myytävistä kaninpoikasista jäi tällä kertaa valitettavasti pelkäksi haaveeksi. 

PIONI

Mun lempikukkani ovat päättäneet vihdoin kaunistaa tätäkin tonttia. Kylmä kesä ei ole niitäkään innostanut ja raukat ovat kököttäneet kosteudessa nuput valmiina jo ties kuinka pitkään. Sitten tuli lämpö ja nämä kaunokaiset aloittivat tunnollisesti kukintansa saman tien. Vaan mitäpä teki sääukko? Viskasi saavillisia juuri haavoittuvimmillaan olleiden ystävieni päälle ja lähestulkoon nujersi ne heti siihen paikkaan. Piiskasi ja hakkasi, niinkuin jotain pahaa olisivat tehneet... Mutta hahaa! Sinnikkäät pallopäät eivät silti lannistuneet, vaan kukoistavat entistäkin kauniimmin. Ja nyt on viikonloppu, aikaa istua, ihastella ja tuoksutella lempikukkiani.

KALA-ALLERGIAAKO?

Tämän viikonlopun teema on kala-allergia. Sellaisen olen nimittäin itseltäni diagnosoinut. Ihan amatöörikeinoin, mutta selvältä tapaukselta silti vaikuttaa. On nimittäin niin, että kuluneen kevään ja alkukesän aikana on jo neljä kertaa yhdistynyt parivaljakko lohi - vatsatauti. Ja aina mainitussa järjestyksessä, vain muutaman tunnin erolla...

Mietityttää, miten tuollainen nyt ihan puskista eteen hyppäsi. Ensin voi 35 vuotta nauttia meren antimista ja sitten kuin kerrasta poikki se pitääkin lopettaa. Häh? Tällaiselle allergiattomalle ihmiselle ja sellaisten äidille on orientoituminen himpun verran vaikeaa. Kun sitä ei muista, voi pönttöä joutua kaulailemaan vielä useamman kerran. Kuten viime yönä, kun ihan vain vähän kalasalaattiin koskin... 

Tiedän joo, ettei tämä mikään maailmanloppu ole. Se on selvää. Mutta lähinnä ihmetyttää se, etten ole suinkaan ainoa, joka on saanut samoja oireita samoista tuotteista ja vielä saman puolivuotisen aikana. Onko tämä vain pelkkää sattumaa, vai onko kalojen kasvatusmetodit muuttuneet? Raskasmetallien ja meressä lilluvan muovin vaikutus tuskin näin yhtäkkiä radikaalisti tuntuisi.ai mistä minä pieni ihminen mitään tiedän... Sen kun välttelen kalaherkkuja sen minkä muistan!

Tällaista lauantai-illan pohdiskelua on hyvä harrastaa, kun Mies on vasta palailemassa MTB turneelta ja lapsoset tuhisee suloisesti pedessään. Mitäpä minä muutakaan. ;)