Itsekriittisyys. Miten sen kanssa tulisi menetellä?
Olen aina ollut hyvin itsekriittinen. Olen vaatinut itseltäni paljon, paljon enemmän kuin muilta. Olen ruoskinut itseäni sellaisella voimalla, jota en muiden toivo koskaan itseensä käyttävän. Mutta omalla kohdallani olen pitänyt sitä tapaa sallittuna ja itsestäänselvänä toimintamallina. Olen ollut sellainen kaikki tai ei mitään -ihminen, jolle täydellinen onnistuminen on ollut ainoa todellinen itsetyytyväisyyden paikka. Olen aina ollut taitava vikojeni etsijä ja itseni soimaaja. On ollut helppo mieltää epäonnistuneensa enemmän kuin muut ja samalla salakavalasti kasvattaa omaa epäonnistumisen pelkoa jopa niin, että luovuttamisesta tuli hyväksyttävämpää kuin keskinkertaisuudesta. Hullua, tiedän.
Tuntuu, että yleisesti perfektionismi koetaan menestyjien "ammattitaudiksi". Monesti saa lukea, kuinka ihmiset ovat valjastaneet oman täydellisyydentavoittelunsa toimintaan ja saavuttaneet sen avulla unelmiaan. Ovat ahkeroineet ja antaneet itsestään kaiken oman tavoitteensa tähden. Perfektionismi on ajanut ihmisiä läpi kivien ja kantojen kohti päämääriään mahdollistaen niiden saavuttamisen ennemmin tai myöhemmin. Näitä tarinoita lukiessaan on helppo uskoa ajatukseen ihmisluonteen valtavasta voimasta viedä asioita päättäväisesti eteenpäin kohti onnellisuutta - tapahtui mitä tapahtui. Mutta entäs sitten, kun itsekriittisyys lamaannuttaa toiminnan? Kun täydellisyyden tavoittelu saa tavoitteiden täyttymisen sijaan aikaan luovuttamisen ja epätoivon kierteen. Kun perfektionismi heittääkin sumupilviä auringonsäteiden sijaan. Kuinka sitten käy?
Kuten monen muunkin, myös itsekriittisyyden kanssa on opittava elämään. On löydettävä keinot hyväksyä, sopeutua ja antaa armoa. Helppoa se ei ole, eikä nopeaa opittavaa, mutta kannattavaa kylläkin. Lopputuloksena saavutettava itsensä ja omien (keskinkertaistenkin) saavutusten hyväksyminen on palkitsevaa ja ennen kaikkea puhdistavaa. On ymmärrettävä oma rajallisuutensa ja elettävä vertailematta itseään muihin. On uskottava itseensä ja uskallettava tehdä asioita epäonnistumisen pelosta huolimatta. Aina on ja tulee uusia menestystarinoita, joiden rinnalla oma tarina tuntuu vähintäänkin tavalliselta.
Hassua, että juuri minä, itsekriittisyyden perikuva ja perfektionismin lamaannuttavassa suossa rämpinyt, olen suunnannut katseeni entistä keskittyneemmin kohti luovempaa ammatillista tulevaisuutta. Voisi ajatella, että itsensä ja oman kädenjälkensä esille asettaminen olisi kaukana itsekriittisen ihmisen toiveammatista. Silti tunnen koko ajan vahvempaa intohimoa uuden luomiseen ja omien visioiden ammatilliseen hyödyntämiseen. Olen pyrkimässä sitä kohti. Ravistelen hartioillani keikkuvaa epävarmuuden ja epäuskon mörköä tasaisin väliajoin pois, mutta en anna sen lannistaa. Olen avoin uudelle ja uskon, että tämä tie vie minut vielä sinne minne haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti