TARINAA 1930-LUVUN MAALAISTALON REMONTTIPROJEKTISTA JA TALON KILJUSEN HERRASVÄKIMÄISISTÄ ASUKKAISTA, JOTKA ELÄVÄT REMONTIN KESKELLÄ JA REMONTOIVAT ELÄMÄN KESKELLÄ.
Tässä on eletty niin tiiviisti talvea, että kamera on käynyt vain ja ainoastaan ulkona, joten jätetään tänään sään hehkutus väliin (koska sitä ei voi tänään hehkuttaa..) ja keskitytään sisätiloihin. Tässä talossa on monta huonetta, mutta oikeastaan olohuone on tällä hetkellä ainoa, jonka olomuotoon olen tyytyväinen. Ei sekään ole sisustukseltaan vielä valmis, mutta sinnepäin kuitenkin. Samaa ei voikaan sitten sanoa muista huoneista...
Lähes koko Kinnarkumpu elää edelleen murrosvaihetta. Muutosta ja remontin alkamisesta on kulunut jo, hmm, kolme ja puoli vuotta (apua!), mutta monta asiaa on edelleen kesken tai ihan alkutekijöissään. Huonejärjestys on edelleen sekaisin, kalustus on sekaisin ja sisustaminen ihan kesken. Mutta mitäpä tässä murehtimaan, ei se siitä parane. Kevään tulo tuo yleensä uusia tuulia tullessaan ja niitä tässä nytkin odotellaan. :)
Olen sääriippuvainen. Eri säätilat saavat aikaan hyvin erilaisia fiiliksiä ja usein koko päivän yleisilme riippuu paljolti ulkona vallitsevasta ilmanalasta. Valoisana ja kuulaana päivänä mieli lepää. Olo on rauhallinen ja ilme kirkas. Suhmurainen ilma ja alakuloiselta näyttävä maisema taas latistavat tunnelmaa eittämättä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän tiedostan säätilan vaihtelut suoraan mielialassani.
Olen aina ollut ehdottomasti ulkoilmaihminen. Mitä enemmän saan imettyä raitista ilmaa sisääni, sitä paremmin voin. Koko Kinnarkummun väki elää keväästä syksyyn yöunia lukuunottamatta lähestulkoon kaiken vapaa-ajan ulkona. Mies haaveilee ulkoilun viemistä vielä askeleen pidemmälle, joten saa nähdä jos ensi kesänä osa porukasta jopa nukkuukin ulkona... Olen oppinut nauttimaan jokaisesta vuodenajasta omalla tavallaan. Tosin syksyn synkeimmät sateet ja viimat olisin voinut sivuuttaa jo nuorena. Vuodesta voisi oikeastaan lohkaista pois marraskuun pituisen pätkän ja Suomen ilmasto olisi melkein täydellinen. Kaikkea sopivasti ja vaihtelua riittävän usein. Sopiva resepti ainakin tälle sääriippuvaiselle.
Ihan kuin kevätaurinko olisi jo lämmittänyt kasvoja tänään. Voi olla, että auringon voiman lisäksi tarvittiin hieman mielikuvitusta lämmön havaitsemiseen, muttei paljoa kuitenkaan. Niin upea oli ilma tammikuun hangilla pulkkailuun. Ainoastaan yksi pienoinen epäonni tämän päivän pulkkailua hidasti. Eilisessä ilmalennossa tärähtänyt niska kipeytyi sen verran, että tänään Elna pysytteli pääasiassa lähettäjän ja hissin roolissa.
Tässä on useampana päivänä siivottu joulun rippeitä pois nurkista. Irrotettu kuistin jouluvalot ja kannettu kaikki havut kompostikasaan. Lyhde saa palvella pihapiirissä talvehtivia pikkusirkuttajia niin kauan kuin lunta riittää. Herrasväen nenät on käännetty osoittamaan kevättä kohti ja talven uneliaisuutta yritetään karistaa kovasti kintereiltä. Eilen jopa uskaltauduttiin sytyttämään raksavalot ja tekemään suunnitelmia yläkerran osalta. Katsotaan, päästäänkö asioissa vihdoin tuumasta toimeen tämän kevään aikana... ;)
Tuore, itse leivottu leipä. Sanalla sanoen se on: herkkua!
Mies teki edellisellä kirjastokeikalla löydön, josta nauttii koko väki. Teemun ja Markuksen leipäkirja on täynnä houkuttelevia leipäreseptejä. Jo kirjaa selatessa herahtaa vesi kielelle ja voi pojat miten käykään, kun tuoreita leipiä maistaa... Tänään leivottiin ensimmäiset patongit. Hetken meinasi usko loppua, kun taikinaa käskettiin vaivaamaan yhteensä parikymmentä minuuttia. Siis oikeesti 20 minuuttia! No enhän sitä tietenkään kärsimättömyyttäni ja koneen ylikuumenemisesta johtuen tehnyt. Mutta sen verran kunnolla kuitenkin vaivasin, etten ole koskaan ennen niin kauaa mitään taikinaa vaivannut. Siitä huolimatta kuitenkin riittävän kauan, sillä leivästä tuli kuin tulikin ihanan kuohkeaa ja hyvää.
Niin hyvää, että taitaa olla ihan pakko hankkia kyseinen opus ihan pysyvästi omaan käyttöön. Kiitos Patisserien herroille resepteistä, joissa maistuu oikea leipä!
Tällainen vesisateen vihmoma, märkä ja synkkä tammikuun keli ei ole ihan parasta apua uuden suunnitteluun. Ei varsinaisesti edistä ajatusten liitoa ja ideoiden esiin singahtelua ainakaan tässä kyseisessä päässä. Jotenkin mieli on yhtä kohmeessa kuin muukin kroppa ja suurin houkutus olisi kokovartalokääriytyminen joululahjaksi saatuun ihanaan vilttiin. (Kiitos Keski-Suomen tontuille!)
Uuden suunnittelua on kuitenkin tehtävä, jos haluaa mennä elämässä eteenpäin. Työnantajan ovet suljetaan ensi viikolla lopullisesti, joten eteenpäin meneminen on nyt enemmän kuin toivottua. Monenlaisia ajatuksia ja suunnitelmia on päässä risteillyt jo pidemmän aikaa, mutta rohkeutta uuteen suuntaan astumiselle on vielä hitusen puuttunut. Sitä kun pitää miettiä itseään pidemmälle, vaikka oma mielenkiinto, innostus ja intohimo kantaisivatkin. Perhe ja asuntovelka ovat painava-arvoisia asioita vaakakupissa ja niiden vuoksi ihan uuteen hyppäämistä harkitsee vieläkin tarkemmin. Tämänhetkinen yleinen taloudellinen tilanne ei ole myöskään rohkeutta lisäävä tekijä yrittäjyyttä harkitsevalle. Ainakaan aloilla, joille omat haaveeni suuntautuvat.
Mutta kukaan ei estä suunnittelemasta. Miettimästä ja tavoittelemasta omia haaveita. Jonakin päivänä aika voikin olla juuri oikea ja silloin esivalmistelut pitää olla tehtynä, jotta voi astua uudelle polulle. Juuri niitä esivalmisteluja nyt päässäni teen. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä mukanaan tuo tai minne vie. Siksi mieli ja katse on pidettävä avoimena ja jatkettava matkaa rohkeasti eteenpäin.
Tällaisia kohmeisiakin päiviä mahtuu mukaan, halusipa sitä tai ei. Näiden varalle on keksittävä itselle sopivia kannustimia, motivaattoreita ja kohmeen sulattajia. Tälle päivälle sellainen löytyi ehdottomasti tästä:
Talvi ja epämääräisen synkkä vuodenaika vaihtelevat täällä nyt melkein päivittäin. Tänään ollaan taas talvessa ja herrasväen mielestä tässä voitaisiin nyt pysyäkin ainakin seuraavat pari kuukautta.
Vuoden ensimmäinen kulttuuririento suoritettiin eilen koko serkuskatraan kanssa Vampyyrivaarin tarinoita kuunnellen ja katsoen. Pienimmätkin istuivat koko puolitoistatuntisen visusti paikoillaan nenä kohti lavaa. Ainoastaan jokin kohta kuulemma pelästytti niin että takamus pomppasi tuolista ilmaan.
Joulun aika alkaa olla lopullisen lopuillaan ja hyvä niin. Ei sillä, etteikö joulun aika olisi mukavaa. Vaan sillä, että saa tämän pahimman suklaansyöntissongin päätökseen. Kaikki jouluherkut on saatu kovan työn kanssa tuhottua ja nyt elimistö kaipaa jotain ihan muuta. Siitäkään huolimatta vieroitus ei ole ihan helppoa... ;)
Kuinkas kävikään? Kävi niin, että täällä pilkittiin jo hyvän aikaa ennen vuoden vaihdetta. Sohvan pohjalta oli kuitenkin pakko nousta tihrustamaan ne muutamat ilotulitteet, joita tällä aukealla näkyi. Ne eivät onneksi olleet ainoat raketit tässä vuodenvaihteessa, sillä aiemmin illalla matkattiin Mathildedalin kylälle kunnon ilotulitusnäytöstä katsomaan. Samalla nautittiin vuoden viimeiset glögit vanhan tehdashallin tunnelmassa. Kuvassa näkyvä kolmikko oli kyllä kaikkien aikojen parasta automatkaseuraa. Siinä sai etupenkkiläiset nauraa ääneen takapenkkijengin juttuja. Kysymys vaan herää, että mihin tässä vielä joudutaan noiden puhelahjojen ja sananikkareiden kanssa... ;)
