Ennen eilistä opintopäivää koko filmikuvaamisen tietämykseni koostui kolmesta osatekijästä:
1. filmirullan ostohetken valinnanvaikeus - valitsenko 24 vai 36 kuvan rullan?
2. kuvan ottaminen - pokkari naaman eteen, hae kohde, paina napista
3. tunnin kuvat ja jännittynyt kuoren avaus - mitä tulikaan kuvattua...
Vuorokautta myöhemmin olen testannut filmijärkkäriä ja oppinut sellaisella kuvaamisesta yhtä sun toista. Hartain ottein olen säätänyt valotusta, tarkentanut manuaalisesti ja vetänyt filmirullaa, tuskastellut ja naureskellut omaa hapuilevaa oppimistani.
Vuorokautta myöhemmin olen myös ymmärtänyt, miksi siellä kuvakuoressa palautui aina valmiiden kuvien lisäksi myös ne filmirullanpätkät. Tähän asti lähes turhakkeina pitämieni negatiivien arvo lähti eilisen opintopäivän aikana eksponentiaaliseen kasvuun ja nyt jo pengon varaston vanhoja laatikoita mahtavien löytöjen toivossa.
Tänään tiedän, mitä negatiivien kehittämisessä tapahtuu. Olen seissyt pilkkopimeässä ja asentanut filmiä valosuojattuun purkkiin. Olen sekoittanut kehitettä, heilutellut purkissa keskeytettä, lisännyt kiinnitteen, huuhdellut ja pessyt filmin. Olen jännittänyt ja nauranut, kokenut aitoa riemua onnistumisesta.
Yhtäkkiä negatiivit muuttuivatkin minulle positiiviseksi. Enkä malta odottaa, että pääsen vedostamaan niistä vielä ihan oikeita kuvia, ihan oikeassa pimiössä, ihan itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti