JATKOAIKA

Viimeinen kuukausi on ollut Karvapallerolle vaikea. Kesäkuun puolivälissä kaveri söi ihonsa rikki kahdesta kohtaa ja haavat alkoivat märkiä pahasti. Lisäksi korvat tulehtuivat ja koiran kunto oli vähemmästäkin alakuloinen. Ensimmäinen viikko haavanhoitoa oli tuskallista koiralle ja nostatti enemmänkin kuin yhden rypyn hoitajien otsalle. Ei ole nimittäin mitenkään helppoa pitää Karvapalleron kokoisella koiralla töttöröä päässä, kun kaveri törmäilee sillä joka kulmaan, huonekaluun, ovenpieleen ja rappuseen. Vielä vaikeammaksi töttörön käytön tekee kyseiselle kaverille se, ettei hänen motoriikkansa ole koskaan ollut parhaiten toimivaa ja liikkuminen on aina ollut kaikkea muuta kuin sulavaa. Töttöröhermoilulle lisämausteensa antoi vielä totaalinen kastelukielto, joka newfoundlandilaiselle luonteelle on, no sanottaisko haasteellista... Siinä parka sitten nökötti about metrin leveä kauluri kaulassa ja jatkuvassa tarkkailussa, jossa jokainen askel kohti järveä (oltiin tietty mökillä juuri samaan aikaan) sai aikaan isäntäväen pomppaamisen karvakaverin perään. Hirmu stressitöntä puolin ja toisin! Kaiken epätoivon ja takapakkien jälkeen haavat saatiin kuin saatiinkin kuivatettua ja töttörö viskattua mäkeen, sillä sehän ehti viikossa niin rikki, ettei siitä olisi enää toiseksi viikoksi apua ollutkaan.

Seuraava viikko hoidettiin sitten entistä tehokkaammin korvia, jotka eivät parantuneet ekalla viikolla. Taas lääkittiin, putsattiin ja lääkittiin niin, että kaveri oli jo täysin lannistunut. Mutta ei hätää, korvatkin saatiin kuntoon sitten toisen viikon lopuksi. 

Vaan kolmas viikko toikin mukanaan jälleen uuden vaivan: takajalkojen pettämisen. Niinpä jälleen kerran tiemme vei eläinlääkärin luokse, joka tutkimustensa jälkeen kertoi sen mitä isäntäväki osasi jo hyvinkin odottaa. Synnynnäinen lonkkavika molemmissa lonkissa on edennyt niin pahaksi, että vaihtoehdot ovat vähissä. Kuinka monet kerrat kyseistä asiaa onkaan vuosien varrella pohdittu. Saihan nyt 8,5-vuotias uskollinen ystävämme tylyn diagnoosin jo viisi vuotta sitten, jolloin eutanasiapohdinnat jouduttiin jo ihan ekan kerran miettimään läpi. Silloin lähes liikuntakyvytön koira saatiin kuitenkin uudelleen tolpilleen kipulääkkeillä ja elämä on niiden avulla jatkunut "yliaikaa" jo monta vuotta. Vaan voin kertoa, ettei tuo vuosien aikana monesti mielessä ollut luopuminen ole yhtään helpompaa harjoituksista huolimatta. Niin kihosi kyyneleet sillä sekunnilla silmiin, kun lääkäri kuvien tulokset kertoi. 

Karvapallero sai lääkäriltä vielä viimeisen oljenkorren, vahvat hermokipulääkkeet, joita on nyt testattu reilu viikko. Ja nyt voi hymyssä suin todeta, että uusi "jatkoaika" on jälleen alkanut! Ystävämme jalat toimivat taas entistä paremmin ja mielikin tuntuu nuorentuneen muutaman vuoden. Viime viikon pohdinnat ovat jälleen historiaa ja nyt nautitaan nuuhkutuksista ja märistä pusuista kuin ennenkin. Toki takaraivossa tykyttää entistä terävämmin tuo eittämättä lähestyvä eron hetki, mutta viis siitä. Karvapallero näyttää edelleen nauttivan elämästään ja sehän se tässä on merkityksellistä!