Kitara soi Kinnarkummussa ainakin viikonloppuisin. Flyygelinkin pitäisi soida, mutta jostain syystä soitin on päässyt pölyttymään jo pitkän aikaa. Tai siis eihän se mikään pakko ole, vaan sellainen halu, joka ei kuitenkaan jostain syystä aktivoidu tekemiseksi. Pianon soitto on kuulunut Elnan harrastuksiin aina pikkutytöstä lähtien ja kulkenut mukana kaikki nämä vuodet. Monien asioiden yhteisvaikutuksena (lapset, remontti, opiskelut jne.) aikaa ei ole ollut enää niin kuin ennen ja nykyisin vapaahetkinä ei enää edes muista istahtaa koskettimien eteen.
Onneksi kitara edes soi. Sekin Miehen toimesta, sillä vaikka Elna itselleen joskus kitaran hankkikin, ei soittamisen opettelu ole edennyt viidessätoista vuodessa muutamaa sointua edemmäs. Mies kantaa yleensä omaa sähkökitaraansa ja tämä Elnan akustinen kaivettiin esiin komeron kätköistä vasta jokin aika sitten. Kielikin puuttuu, joten mihinkään mestariesityksiin ei tällä kapistuksella nousta. Mutta hauskaa on ollut huomata, miten pikkuväki käy rimputtamassa säveliä lähes päivittäin. Jospa juuri Rusinakaksikko olisikin se kimmoke, joka saisi Elnankin jälleen soittamisen pariin. Sillä ikävähän sitä on, todellakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti