Ikkunaa vasten liiskaantunut, litimärkä vaahteranlehti on kuin allekirjoittanut eilisen päivän jälkeen. Vaikkei eilinen päivä sisältänyt yhtäkään sadepisaraa, oli olotila juuri yhtä lannistunut ja vahvempien voimien riepottama kuin litimärkänä ja kylmissään myrskyisessä syyssäässä.
Matkustan töihin pääkaupunkiseudulle pari kertaa viikossa. Eilen oli taas se päivä ja matkaan lähtö vielä hieman kiireisempi kuin yleensä. Saattoi siinä kaasujalkakin ajoittain painaa, mutta kaupungin porteille saavuttaessa meno hidastui sääntöjen mukaiseksi. Tai niin ainakin luulin. Silmät havaitsivat sinisen pakettiauton jalkakäytävällä ja aivot ymmärsivät sen tarkoituksen. Silti kirkas valo räpsähti päin kasvoja. Mitä ihmettä?! Mikä ihmeen rajoitus tässä oikein on?!
No, se selviää sitten aikanaan... Ei muuta kuin kohti junaa, sillä kiirehän siinä jo oli. Asemalla odotti yllätys numero kaksi: juna oli jo lähdössä, eikä ollut toivoakaan kyytiin ehtimisestä. Just. Ei auttanut kuin nostaa kytkintä ja lähteä ajelemaan. Paitsi että, päätinkin ostaa uuden sarjalipun automaatista valmiiksi seuraavaa kiireaamua varten. Mutta kas vain (seuraava yllätys), automaatista loppui kuittinauha kesken kaiken ja osa lipuista sekä kuitti jäivät saamatta. No mutta, onneksi on ammattitaitoinen ja ajassa mukana oleva asiakaspalvelu. Tai sitten ei. Huh, höh, pöh ja aargh!!! Mutta ei siitä sen enempää.
Töihinkin ehdin ja päivä hoitui normaalisti. Ainoastaan työpaikan parkkipaikka aiheutti mietintää, sillä kolmen tunnin rajallinen pysäköintiaika ei riitä alkuunkaan yhdeksän tunnin työpäivälle. Kiekkoa pitää välissä käydä kääntämässä, kunhan vain ehtii. Eilen töiden hektisyys yllätti ja kiekon toinen kääntö ei onnistunut. Arvaattekin jo varmaan, mikä yllätys (numero 4) odotti työn raskaan raatajaa...
Juuri niin. Eipä mulla muuta...
Voi ei, kuulostaa aika pahalta, taisi eilinen päivä mennä pahasti miinuksen puolelle. Nyt vaan rinta pystyssä kohti uusia haasteita. Ketutus laimenee kyllä aikanaan :)
VastaaPoista