Olipa kerran ihminen, joka harrasti valokuvausta. Hänellä oli tapana katsella ympärilleen ystävänsä linssin läpi ja kuvata kaikkea kauniiksi kokemaansa. Hän todella nautti kuvaamisesta. Hän nautti myös kirjoittamisesta ja olikin päätynyt jakelemaan ajatuksiaan otostensa kyytipoikana aina kun sille päälle sattui. Vaan välillä tuli aikoja, jolloin kamera pysyi laukussa päiviä, toisinaan jopa viikkojakin. Hän ehti nimittäin tottua näkemäänsä kauneuteen ja samat asiat alkoivat kyllästyttää, vaikka niitä kuinka kierteli ja katseli eri kulmista. Näinä tuottamattomuuden aikoina myös kirjoittaminen kärsi, vaikkei häneltä ehkä aiheet loppuneetkaan. Mutta jakelu hidastui, ellei jopa ajoittain keskeytynyt kokonaan. Ihminen turhautui.
Kunnes eräänä päivänä hän löysi intonsa uudelleen. Silmien edessä avautui kaikkea uutta, jota hän kiirehti ikuistamaan sen minkä kerkesi. Hän kierteli ja kaarteli, pyöri ja tanssahteli pidellen ystäväänsä kädessään ja keräillessään kauniita asioita muistiin. Ajatukset surrasivat hänen päässään - inspiraatio oli jälleen löytynyt!
Vaan kuinka sitten kävikään? Ihminen oli aiemmin päättänyt hylätä ystävänsä uskollisen kaverin ja tiimin kolmannen jäsenen väliaikaisesti uuden, pienemmän ja kevyemmän matkakumppanin takia. Mutta tiimin rikkomisella oli seurauksia, joihin ei ihminen huomannut etukäteen varautua. Ystävän ja uuden matkakumppanin yhteistyö ei onnistunutkaan lainkaan, sillä yhteistä kanavaa ei löytynyt. Niinpä vanha ystävä kantoi urhollisesti kaiken kauneuden takaisin aina vanhan tiimikaverinsa luokse asti, ennen kuin antoi ihmiselle mahdollisuuden jakaa kokemaansa kauneutta kenellekään. Siitä lähtien ihminen, ystävä ja kolmas tiimikaveri alkoivat jälleen prosessoida kokemuksia jakaakseen niitä myös muille kiinnostuneille. Myöhässä, mutta kuitenkin. Sen pituinen se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti