tiistai 27. tammikuuta 2015

LOPPUTULOS EI OLE KAIKKEIN TÄRKEINTÄ




Mun harrastuselämä kulkee sykleissä. Osa tietysti ihan pakon sanelemana, sillä puutarhaa on esimerkiksi vaikea kuopsutella maan ollessa jäässä tai marjoja poimia, jos ei niitä vaan ole. Toiset harrasteet taas vaativat vireystilaa ja motivaatiota, tai edes jompaa kumpaa. Toisen puuttuessa on ihan fifty-sixty harrastetaanko vai ei. Urheilu on hyvä esimerkki siitä, sillä väsyneenä ei tämä eukko liikahdakaan sohvan nurkasta, ellei motivaatio ole kohdallaan. Välillä ei silti pelkkä hyvin nukuttu yökään riitä, jos ei muuten tunne halukkuutta itsensä liikuttamiseen. Urheilu on jännä asia, sillä niin hyvää kuin se tekeekin ja kuinka hienoa se onkaan, on silti kausia, jolloin liikkeelle lähtö tuntuu kovasti vaikealta. Varsinkin tauon jälkeen se ensimmäinen kerta on usein älyttömän vaikea. Mutta kun pääsee liikkeelle, huomaa heti kuinka ikävä sitä onkaan ollut. Näin ruuhkavuosien (ärsyttävä sana, mutta niin totta!) keskellä niitä pakollisia taukoja tulee enemmän kuin tarpeeksi ja välillä tuntuu, että harrastuselämä on enemmän taukoa kuin sitä itse elämää. Kuinka saada kaikki asiat sovitettua yhteen ja vielä niin, ettei kukaan kanssaeläjä kärsisi?

Tunnustaudun ihmiseksi, jonka mielestä tekemisessä on järkeä vasta sitten kun sitä tekee kunnolla. Olen sellainen kaikki tai ei mitään -ihminen, joka nauttii asioista vasta, kun ne on suoritettu täysillä ja loppuun. Kun päätän harrastaa, haluan nähdä tuloksia. Pelkkä tekeminen ei ole mielestäni riittävän tyydyttävää johtuen ehkä ominaisuudestani nähdä kaikki voimakkaasti visuaalisesti. Lopputulos näkyy mielessäni hyvin selvänä jo ennen kuin koko prosessi on ehtinyt edes käynnistyä. Lopputuloksen saavuttamattomuuden pelko hankaloittaa välillä asioiden alkuun saattamista. En voi taata itselleni, että ehtisin saada ne myös valmiiksi. Mitä järkeä on lähteä lenkille, jos ei ehdi tehdä sitä lenkkiä jonka oli ajatellut? Miksi tarttua kutimeen kun kohta pitää jo lopettaa?

Olen ottanut itselleni uuden tavoitteen. Yritän opetella nauttimaan myös itse prosessista ja jätän lopputuloksen vähän vähemmälle huomiolle. Aloitan asioita aktiivisesti, enkä välitä, vaikka keskeytys tulisikin juuri kun olen päässyt vasta vauhtiin. Luen vaikka vain yhden sivun kirjaa, ompelen yhden sauman tai kudon pari riviä kun mieli tekee. Punnerran tai teen vatsalihaksia, vaikken kunnon treeniä ehtisikään saada aikaiseksi. Kai tämä vaihtoehto on kuitenkin parempi kuin tekemättömyys? Lopputulos on siellä jossain kuitenkin. Pienilläkin askelilla tavoitteeseen pääsee ehdottomasti helpommin kuin sillä, ettei edes aloita keskeytyksen pelossa. :)

En voi sanoa että luonteen muuttaminen olisi mikään helppo nakki, eikä varmasti pikainen muutos ainakaan. Silti olen päättänyt yrittää. Ja sille päätökselle vahvistuksena olen jo ehtinyt suorittaa joitakin erityisen hyviä harjoitteita. Ompelukone on seissyt puoli viikkoa keittiön pöydällä ja olen istahtanut sen äärelle muutaman kerran, ihan vaikka sen yhden sauman ompelun ajaksi. Muutama korjausompelu on jo tehtynä, pipo ommeltuna ja tylleröisen mekkokin jo puoliksi valmiina. Kuntosalille ehdin eilen vain reilun puolen tunnin ajaksi, mutta meninpä kuitenkin. Ja vitsi että tuntui hienolta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti