HERKKIS

Mun pitäisi tehdä parhaillaan jotain ihan muuta kuin jakaa tulppaanikuvia. En vaan voinut olla kuvaamatta tätä yksinäistä kaunokaista, joka tuossa olohuoneen oven edessä nököttää. Olenhan mä tiennyt että tulppaanit on kauniita ja ilman valkoisia tulppaaneja ei esimerkiksi joulu ole joulu. Mutta että tuollainen yksinäinen vaaleanpunainen... Tuskin koskaan ennen (lukuunottamatta omaa pionihääkimppuani) olen herkistynyt kukkia katsellessani tällä tavalla. 

MITÄ VANHEMMAT EDELLÄ, SITÄ LAPSET PERÄSSÄ

Tämä viikko on ollut uusien innostusten heräämisaikaa. Rusinakaksikko on päässyt ottamaan ensikosketuksiaan vanhemmilleen rakkaisiin lajeihin. Tätä hetkeä on odoteltu jo jonkin aikaa. Siis että koko perhe voi lähteä yhdessä urheilemaan, eikä tarvitse jakaa enää lastenhoitovuoroja ja urheiluvapaita muutenkin vähäisen yhteisen ajan kustannuksella.

Oman lapsuuteni ja nuoruuteni yksi tärkeä peruspilari oli perheeni yhteiset urheiluharrastukset ja niistä tärkeimpänä suunnistus. Monet elämän perusarvot, lukemattomat muistot ja elinikäiset ystävyyssuhteet ovat asioita, joista saan kiittää rakasta harrastustani. Vaikka vuodet ovat vierineet ja kilpaileminen on jäänyt jo kauan sitten, on metsässä liikkuminen minulle edelleen henki ja elämä. Siksi haave ja tavoite on ollut saada lapsetkin innostumaan luonnossa liikkumisesta. Ja hienosti tavoite onkin ottanut tuulta alleen, sillä edes järjetön kaatosade ei saanut hymyjä hyytymään ensimmäisessä suunnistusharjoituksessa! 

Positiivisesta ensikokemuksesta innostuneina päätimme toteuttaa toisenkin kokeilun heti perään. Tällä kertaa vuorossa oli Miehen intohimo, maastopyöräily. Etukäteen usko vasta apupyöristä eroon päässeen maastoajotaitoihin oli kieltämättä heikohko, mutta heti kohta metsään päästyämme todisti poika uskon vääräksi ja viiletti itsenäisesti kapeaa polkua kantojen ja kivienkin yli. Tässä vaiheessa Pikku-Rusina keskittyi vielä kartan tutkiskeluun, mutta mitä tapahtuikaan, kun sopiva kuralammikko sattui eteemme..?

Siellä sitä roiskuteltiin vettä pienellä avustuksella kuin vanha tekijä ja ainoa ongelma oli yhden pyörän jakaminen kahden yli-innokkaan pikkupolkijan kesken. Kolmatta tuntia oli jo retkeä tehty ja kotimatkakin vielä edessä, mutta millään ei olisi Rusinakaksikko halunut maastopyöräilyä lopettaa. Toinenkin ensikosketus onnistui siis enemmän kuin loistavasti!

Viikon harrastusbonuksena voin kertoa vielä omista valokuvausharjoituksistani, joiden innoittamana oikeastaan koko pitkäksi venynyt metsäretki alun pitäen päätettiin tehdä. Valokuvauskurssin panorointitehtävän toteutuksessa kaipasin Miehen apua ja eipä häneltä vastalauseita kuulunut kun kyseessä oli pyöräillen tehtävä mannekeeraus. Tässä yksi alkeellinen tuotos, jonka linssi ravassa sain napattua. Uusia kuvaustuokioita kyllä tämän aiheen tiimoilta vielä tarvitaan...

RUOHON TUOKSU

Vastaleikatun ruohon tuoksu on varma kesän merkki. Miten hyvältä se tuoksuukaan! 

Tänään on ehditty viimein jatkaa kasvimaan uudistamista. Suunnitelma on loistava, mutta toteutus vielä ihan alkutekijöissään. Silti uskoa onnistumiseen löytyy ja oon aikast innoissani! Huominen äiteenpäivä saattaa kulua kasvulaatikoiden parissa, mutta mikäs sen parempaa vapaapäivän viettoa olisikaan? :)

ELÄMÄÄ KUPLASSA

Yhtenä kauniina iltana koko herrasväki kokoontui kasvimaan reunalle saippuakuplakarkeloihin. Lapset metsästivät kuplia ja rikkoivat minkä ehtivät Miehen työstäessä lisää koko ajan. Siinä kuvia räpsiessäni tulin pohtineeksi maailman muuttumista. Lähtölaukaus pohdinnalle ammuttiin tietysti saippuakuplilla, joiden puhaltaminen on muuttunut radikaalisti sitten omien lapsuusaikojen. Ei silloin ollut mitään patterikäyttöisiä saippuakuplapuhaltimia eikä kymmenien senttien pituisia kuplarenkaita, joista jättikuplat sinkoilevat taivaalle ihan vain kättä heilauttamalla. Mun lapsuudessa kuplia puhallettiin perinteisesti suulla pienestä rinkulasta, josta saippuavesi pärskähti naamalle taatusti useammin kuin ehjän kuplan sai lentämään. Voi miten helppoa nykyajan lapsilla onkaan!

Niin. Samaa kai ovat omat vanhempani miettineet lapsuudessani monessakin yhteydessä. isovanhemmista puhumattakaan. Lapsena en paljoakaan näihin asioihin kiinnittänyt huomiota, sillä se mitä oli, oli täysin luonnollista, eikä muuta osannut oikein edes kuvitellakaan. Nykyisin tulee silloin tällöin miettineeksi, miten vanhanaikaisilta jotkut itselle normaalit jutut omista lapsista saattavatkaan tuntua. Miten heitä ihmetyttää tai huvittaa jokin omasta mielestäni täysin nykyaikainen juttu. Ihan samalla tavalla kun minä olen hihitellyt omille vanhemmilleni.

Mutta eiks sen niin kuulu mennäkin? Jokainen sukupolvi elää omassa kuplassaan, jonka ajattelevat olevan kestävämpi, puhkeamaton. Että nyt asiat eivät enää muutu niin paljon, tai että me ainakin pysymme muutoksen mukana paremmin kuin omat vanhempamme ja isovanhempamme. Sukupolvien väliset erot on oikeastaan aika hauskoja. Niistä oppii puolin ja toisin monenlaista. Ja ennen kaikkea ne luovat lukemattoman määrän hauskoja hetkiä ainakin tämän herrasväen perhepiirissä. :)

PUUTTUVA PALANEN

Yksi palanen löysi jälleen paikoilleen tässä tuhansien palojen palapelissä, kun olohuoneeseen saatiin viime viikolla sohvapöytä. Sohvapöydät ovat mun mielestä yksi hankalimmista kalusteista löytää, sillä ne näyttää kaikki jotenkin vääränlaisilta tai meidän tyyliin sopimattomilta. Olin jo luovuttanut koko pöydän etsimisen, kunnes se sitten löysi minut. Monen viikon ajan olen katsellut työpaikallani vanhasta ovesta tehtyä matalaa pöytää ja visioinut sitä sohviemme väliin. Kun se sitten jäi ylimääräiseksi ja siirtyi varastoon, en voinut muuta kuin pakata sen autoon ja kiikuttaa Kinnarkumpuun. 

Ihan ensimmäinen ajatus oli, että se onkin liian matala.Ei pahasti, mutta vähän kuitenkin. Mies alkoi pohtia isompia pyöriä, korokepaloja ja muita korotusvaihtoehtoja. Minä vain katselin ja ihmettelin. Ja mitä useammin pöydän ohi kuljin, sitä paremmalta alkoi se silmissäni näyttää. Muutaman hetken kuluttua olinkin jo ihan sinut pöydän korkeuden kanssa ja sain vakuutettua myös Miehen samalle kannalle. Niin sai vanha ovi hyväksynnän ja lupakirjan taloon jäämiselle. Oli siis sittenkin onnistuttu lähes mahdottomassa tehtävässä - sopivan sohvapöydän löytämisessä!

OLI JA MENI

Tiedättekö mihin heräsin tänä aamuna? Ikäkriisiin.

Toukokuun kuudes on merkinnyt aina elämässäni ilon päivää. Sitä, jolloin on saanut pukea juhlamekon päälle, saanut vastaanottaa vieraita ja olla huomion keskipisteenä. Sitä, jolloin on lastenpöydässä sekoitettu limuja ja liotettu karkkeja mehulaseissa, puhallettu kynttilöitä ja kuorittu kermavaahtoa kakun päältä. On juostu kevään ensimmäiset t-paitajuoksut ja kerätty polviin ensimmäiset ruohovihreät. 

Näen vieläkin silmissäni sen nuoren neitosen, joka yhtenä toukukuun kuudentena astui aikuisuuden kynnyksen yli ja tunsi suurta ylpeyttä olla "vanha". Aikuinen, mutta silti oikeasti vielä ihan nuori. Kolmenkympin rajapyykki tuntui kaukaiselta, sillä yli kolmekymppisethän oli ihan liian aikuisia. Jossain vaiheessa sekin hetki kuitenkin tuli, mutta siinä äitiyden alkuhuuruissa raja meni ohi ihan huomaamattaan ja pääsin jatkamaan nuoruusvuosiani ihan vahingossa. Sitä paitsi muutaman vuoden vanhemman Miehen vaimona on ollut helppo sivuuttaa oma ikääntyminen, kun toinenhan on kuitenkin aina se vanhempi osapuoli. 

Mutta siis tänään, toukokuun kuudentena vuonna 2015 koin itseni ensimmäisen kerran oikeasti vanhaksi. Siis sellaiseksi nuoruudessa kiinni roikkuvaksi, ruuhkavuosiaan eläväksi, silmänympärysrypyistä kärsiväksi keski-ikäiseksi, jonka nuoruusvuodet ovat todellakin takanapäin. Niinpä se ikäkriisi pyyhkäisi eukon läpi kuin keväinen tuuli, viileänä, mutta siltikin lempeänä jättäen jälkeensä toivon tulevasti juuri kuten kevättuulikin tekee. En siis jäänyt sijoilleni makaamaan, en myynyt maitani enkä edes pilannut päivääni sillä, vaan annoin kadota ihan yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Kolmevitonenkin on vain ikä muiden joukossa ja numeroita tärkeämpää on kai kuitenkin edelleen se, mitä pään sisällä tapahtuu..?

Tämäkin toukokuun kuudes oli edeltäjiensä tapaan ilon päivä. Kiitos rakkaat ja ystävät ihanista muistamisista ja onnitteluista! Pikku-Rusinan kortin sanojen avulla pieninkin kriiseily loppui saman tien. "Onnea suloiselle prinsessalle!" :)

ON ENERGIAA, JA SITTEN ON ENERGIAA

Juhlat on juhlittu - onneksi. Ei sillä, etteikö juhliminen olisi kivaa ja erityisen kivaa silloin kun sankarina on Rusinakaksikon jompi kumpi osapuoli. Mutta tuo kakun ja muiden herkkujen syöminen meinaa niin helposti karata käsistä aina kun kaapit täyttyvät erilaisista makeista. Ja vaikka kuinka yrittää valmistella tarjottavia kohtuudella, jää niitä silti aina jälkeenpäin räävittäväksi.

Kakuilla herkuttelu yhdistettynä kiireisempiin ( =urheiluttomiin) viikkoihin on petollinen yhdistelmä. Kun ei ehdi lenkille, ärsyttää. Ketutusta tulee lääkittyä kakkupalalla, vaikkei se tietenkään auta - päinvastoin. Mutta vaikka asia on harvinaisen selvää pässinlihaa, lankeaa samaan ansaan silti varsin helposti. 

Siispä juhlat on juhlittu - onneksi. Aamupäivällä keväisessä metsässä juostessa ei voinut olla huomaamatta, kuinka nuutunut olo karisi askel askeleelta energian tieltä. Vaikkei juoksu kulkenutkaan ihanteellisesti, tulin kotiin hymyssä suin. Ja urheilun tuoma energiapiikki on kestänyt koko päivän, toisin kuin kakku koskaan vaikuttaa.

TYHJÄ SEINÄ

Tarjoilut ja muut juhlavalmistelut saatiin perinteiden mukaan valmiiksi juuri viittä vaille ennen H-hetkeä. Rasti seinään sinä päivänä, kun tässä taloudessa tehdään valmistelut ajoissa valmiiksi. 

No mutta, juhlat saatiin juhlittua ja herkut syötyä ja kaikki onnistui oikein kivasti. Vain isäntäväen heiluminen keittiön ja salin välillä rajoitti häiritsevästi vieraiden kanssa seurustelua, mutta onneksi jokaisen kanssa kuitenkin jokunen sana ehdittiin vaihtaa. Ja lapsilla riitti riemua! Kaksitoista lasta saa ihan maininnan arvoisen metelin aikaiseksi näihin kaikuviin huoneisiin... ;)

Ja huomenna taas jatketaan. :)

PELHOSPLINSESSA JA TURTLES

Neljä päivää yhtä juhlaa. Se vasta on hauskaa!

Torstaina päiväkodin naamiaiset ja ex tempore munkkikestit naapurissa. Oikein piristävää aktiviteettia keskiviikon lumipyryn aiheuttamien rytmihäiriöiden hoitoon. 

Perjantaina uudelleen saapunut kevät innoitti puutarhailoitteluun ja sisustusuudistuksiin. Juhlaa ainakin allekirjoittaneelle.

Lauantaina Pikku-Rusinan synttärihulinat käynnistyvät toden teolla, ja...

...sunnuntaina talo täyttyy pikkuneitien pataljoonasta, sillä onhan vihdoin aika yli puoli vuotta suunniteltujen kaverikutsujen!