RILLIT NENÄLLÄ

Nuo rillit on keikkuneet mun nenällä jo pitkälti kolmatta vuotta. Aluksi olin tietysti alyttömän innoissani kadonneista päänsäryistä ja kaksoiskuvista, mutta myös uudenlaisesta lookista. Jossain vaiheessa en sitten enää huomannutkaan laseja, vaan niistä oli tullut osa minua. Tänä keväänä huomio on taas hiipinyt salaa sankoihin. Niiden käyttäminen (tai käyttämättä jättäminen) onkin yhtäkkiä lähes joka-aamuinen mietinnän kohde siksi, että huomaan olevani täysin kyllästynyt peilikuvaani silmälasit päässä. 

Eilen sain vahvistuksen ajatuksilleni ihan vahingossa. Työkaverini huomion kiinnittyminen erilaiseen ulkonäkööni antoi selkeän sysäyksen omille ajatuksilleni. Olin nimittäin tarkoituksellisesti ilman laseja ja vahvemmin silmärajauksin kuin normaalisti. Huomiosta innostuneena päätin sitten kysellä Miehenkin mielipidettä. Vastaukseksi saatu "ai kui niin?" ei kuitenkaan täyttänyt ihan sitä, mitä kysymykselläni "näytänkö erilaiselta?" yritin saavuttaa... ;) 

Uusien lasien hankinta on omanlaisensa prosessi. Sitä voisi verrata tämän talouden auton vaihto-operaatioon, sillä molemmissa lähdetään liikkeelle vanhaan kyllästymisellä. Kuin huomaamattaan löytää itsensä tutkimasta silmälasi-(auto-) mainoksia ja ihailevansa ympärillä viliseviä tyylikkäitä malleja. Vasta kun oma uusi tyyli ( malli) tuntuu löytyneen, lähdetään sovittamaan (koeajamaan). Tässä vaiheessa on vielä pakittamisen mahdollisuus, mutta auta armias jos satut löytämään etsimäsi. Paluuta ei enää todellakaan ole. Tällä hetkellä elän vasta vaihetta kaksi, mutta ihan minä hetkenä hyvänsä vaaka voi kallistua sovituskierrokselle ja sitten se onkin menoa se. Palataan asiaan jos muutoksia ilmenee.

KAIVINKONEKUSKIT

Uskotteko jos kerron, että osaan kaivaa ihka oikealla kaivinkoneella? Juu-u, uskokaa pois! Asia on nimittäin niin, että Ukki päätti viime kesänä hankkia itselleen edessä siintävien eläkepäivien ratoksi mieleistään puuhaa. Ja osti kaivurin. Sillä on sitten siitä asti kaivettu jos jossakin tämän mäen nurkassa, mutta aina vain itse maestron ohjaamana. Vaan kun kaivuun tarve siirtyi sopivan kauas kaikesta (siis keskelle peltoa...) rohkeni tämäkin herrasväki ottamaan ohjaimista kiinni. Viikonloppuna Elna ja Mies kilvan kaivoivat ja tasasivat. Ensin käännettiin perunamaa. Sitten tasoitettiin alustaa kasvulaatikoille, ja kuin huomaamatta kaivettiinkin jo sieltä ja täältä. Lopputuloksesta voidaan toki olla montaa mieltä, nimittäin päivän aluksi Kinnarkummussa oli vielä keittiöpuutarha - päivän lopuksi vain suuri alue kaivettua ja uudelleen tasoitettua maata... Tyytyväisiä toki ollaan, sillä nyt alkoi vihdoin viimein lopullinen keittiöpuutarha-alue muotoutua visioiden mukaiseksi. Vaikkei siitä visiosta tosin näy vielä pilkahdustakaan, ainakaan ulkopuoliselle. ;)

Mut tästä on hyvä jatkaa!

HARRASTELIJA

Kamera on keikkunut uskollisesti olallani vuosikaudet. Varsinkin ulkoillessani, puutarhassa vaeltaessani, metsäretkillä, kaupunkikierroksilla, kyläilyreissuilla ja jos jonkinlaisissa häppeningeissä. 

Jossain vaiheessa alkuvuodesta huomasin, että se oli alkanut tuntua riippakiveltä, jonka seurasta en enää nauttinut yhtä paljon kuin ennen. Kamera tuntui turhalta painolastilta, sillä kovin usein se pysyi hiljaisena laukussaan koko reissun ajan. Eikä vika ole olenkaan tuossa kaverissa, vaan ainoastaan tyypissä kameran takana.   

Olen täysin amatööri, Miehen avustuksella kameran käyttöä opetellut harrastelijakuvaaja. Alunperin digijärkkärin automaattitoiminnolla kaikki kuvannut aloittelija, joka kokeilujen, yritysten, kysymyksien ja tuhansien harjoitusten kautta on oppinut vuosien varrella säätämään kameraa manuaalisesti jo suhteellisen näppärästi. Kaikkien näiden harjoitusten myötä into kuvaamiseen on vain kasvanut sillä seurauksella, että vaatimustaso on samalla kohonnut kohoamistaan. Enää ei ole helppo miellyttää omaa silmää ja siksi tyyppi kameran takana on jäänyt jumiin rakkaan harrastuksensa kanssa. Kun ei onnistu omaa mieltä tyydyttävästi, into lopahtaa ja on keksittävä jotain uutta.

Tänään se uusi on päässyt alkuun ja olen innoissani! Uskon, että tämä uusi avaa lisää kuvakulmia ja toisenlaista näkemystä ja löydän taas takaisin sen innon, jonka tunnen tuolla takana jossain olevan. Visioita on ollut ja tulee koko ajan lisää, joten uudet työkalut niiden toteuttamiseen ovat enemmän kuin tervetulleita. Niinpä päätin lähteä metsästämään niitä elämäni ensimmäiseltä valokuvauskurssilta. Ensimmäinen päivä antoi ainakin positiivisen viitteen siihen suuntaan. Katsotaan rauhassa mitä tuleman pitää. Vuoden päästä olen tässä asiassa kurssin verran viisaampi. 

PÄÄSIÄISTÄ

Pääsiäinen on aika lailla paketissa tältä vuodelta. Pakettiin saatiinkin pakata vino pino iloisia muistoja. Oli parisuhdeaikaa, perheaikaa, sukuaikaa, kulttuuririentoa, monenlaista herkuttelua, pyöräilyä, puutarhahommia sekä paljon muutakin mukavaa. Erityismaininta lähtee tällä kertaa Tampereen suuntaan Asian bistro Masuun, jonka korean menu vei kielen mennessään. Suosittelen!