KÄÄRMEKOHINA

Viikonlopun vietto on päättymäisillään. Vielä jo hetken potkupalloa sivusilmällä vilkuilisi ja sitten vaakatasoon. Tänään herkuteltiin Isosiskon synttärikakkua mökillä, ihan kuin lapsuuden kesinä. Pikkuväen leikitkin ovat samanlaisia sukupolvesta toiseen. Jotenkin mielirauhaa herättävää, että tietyt asiat pysyvät samanlaisina tässä alati muuttuvassa maailmassa.

Pikku-Rusina on pipoihmisiä. Hänellä on pipo päässä säässä kuin säässä. Puoli kesää on yritetty löytää kivannäköistä kesähattua neitoselle, mutta eipä ole haitannut, vaikkei  sopivaa ole vastaan tullutkaan. 

Rantasaunalla on totuttu pieniin ja vähän suurempiinkin eläinvieraisiin. Laituri on ollut jo vuosia rantakäärmeiden koti, vaikka allekirjoittaneen mielestä kovin inhottavia ovatkin. Tänään luikertelija aiheutti hetken säpinää synttärijuhlijoille, kun selviä lajimerkkejä ei heti näkynyt. Lopuksi keltatäplätkin näkyivät, mutta Rusinaa käärmeasia jäi silti mietityttämään. Vielä silmien lumpsuessakin aivoissa kävi kova käärmekohina. 

Jo keväällä päätettiin, ettei Kinnarkummussa remontoida tänä kesänä mitään. Silti näinä ihanan lämpöisinä kesäiltoina ei voi olla haaveilematta olohuoneen jatkumisesta lasiovien takanakin...

HELSINKI

Tänään on Kinnarkummussa kunnostauduttu säilömispuuhissa. Sisko kun ilmoitti, että vakkarimansikkapaikasta paras sato myydään kuulemma kuluvalla viikolla, oli Elnankin riennettävä omansa kiiruusti hakemaan. Iltapäivän puhteena ne kaikki 15 kiloa saatettiin jo pakastimeen asti. Oli nimittäin niin tehokasta apuväkeä, että syömisen lisäksi perkasivat kumpainenkin marjoja myös purkkeihin. :) Aamupäivällä ehdittiin säilöä myös kotipuutarhan antia. Pinaatit tuottavat parhaillaan runsasta satoa ja sitä ei parane päästää hukkaan. Niiden avulla on moni ensi talven "mitä tänään syötäisiin"-dilemma helposti ratkaistu, kun Rusinakaksikolle tuppaa nuo pinaattiletut hyvin maistumaan.

Huomasiko kukaan, että ruokailutilassa on vihdoin verhot?! Vallilan Helsinki-kangas on odottanut ompelijaansa jo pitkän tovin. Onneksi ompelukone ei ollut sentään käyttämättömyydestä ruosteessa, vaan verhot valmistuivat nopsasti kun vain alkuun päästiin.

JATKOAIKA

Viimeinen kuukausi on ollut Karvapallerolle vaikea. Kesäkuun puolivälissä kaveri söi ihonsa rikki kahdesta kohtaa ja haavat alkoivat märkiä pahasti. Lisäksi korvat tulehtuivat ja koiran kunto oli vähemmästäkin alakuloinen. Ensimmäinen viikko haavanhoitoa oli tuskallista koiralle ja nostatti enemmänkin kuin yhden rypyn hoitajien otsalle. Ei ole nimittäin mitenkään helppoa pitää Karvapalleron kokoisella koiralla töttöröä päässä, kun kaveri törmäilee sillä joka kulmaan, huonekaluun, ovenpieleen ja rappuseen. Vielä vaikeammaksi töttörön käytön tekee kyseiselle kaverille se, ettei hänen motoriikkansa ole koskaan ollut parhaiten toimivaa ja liikkuminen on aina ollut kaikkea muuta kuin sulavaa. Töttöröhermoilulle lisämausteensa antoi vielä totaalinen kastelukielto, joka newfoundlandilaiselle luonteelle on, no sanottaisko haasteellista... Siinä parka sitten nökötti about metrin leveä kauluri kaulassa ja jatkuvassa tarkkailussa, jossa jokainen askel kohti järveä (oltiin tietty mökillä juuri samaan aikaan) sai aikaan isäntäväen pomppaamisen karvakaverin perään. Hirmu stressitöntä puolin ja toisin! Kaiken epätoivon ja takapakkien jälkeen haavat saatiin kuin saatiinkin kuivatettua ja töttörö viskattua mäkeen, sillä sehän ehti viikossa niin rikki, ettei siitä olisi enää toiseksi viikoksi apua ollutkaan.

Seuraava viikko hoidettiin sitten entistä tehokkaammin korvia, jotka eivät parantuneet ekalla viikolla. Taas lääkittiin, putsattiin ja lääkittiin niin, että kaveri oli jo täysin lannistunut. Mutta ei hätää, korvatkin saatiin kuntoon sitten toisen viikon lopuksi. 

Vaan kolmas viikko toikin mukanaan jälleen uuden vaivan: takajalkojen pettämisen. Niinpä jälleen kerran tiemme vei eläinlääkärin luokse, joka tutkimustensa jälkeen kertoi sen mitä isäntäväki osasi jo hyvinkin odottaa. Synnynnäinen lonkkavika molemmissa lonkissa on edennyt niin pahaksi, että vaihtoehdot ovat vähissä. Kuinka monet kerrat kyseistä asiaa onkaan vuosien varrella pohdittu. Saihan nyt 8,5-vuotias uskollinen ystävämme tylyn diagnoosin jo viisi vuotta sitten, jolloin eutanasiapohdinnat jouduttiin jo ihan ekan kerran miettimään läpi. Silloin lähes liikuntakyvytön koira saatiin kuitenkin uudelleen tolpilleen kipulääkkeillä ja elämä on niiden avulla jatkunut "yliaikaa" jo monta vuotta. Vaan voin kertoa, ettei tuo vuosien aikana monesti mielessä ollut luopuminen ole yhtään helpompaa harjoituksista huolimatta. Niin kihosi kyyneleet sillä sekunnilla silmiin, kun lääkäri kuvien tulokset kertoi. 

Karvapallero sai lääkäriltä vielä viimeisen oljenkorren, vahvat hermokipulääkkeet, joita on nyt testattu reilu viikko. Ja nyt voi hymyssä suin todeta, että uusi "jatkoaika" on jälleen alkanut! Ystävämme jalat toimivat taas entistä paremmin ja mielikin tuntuu nuorentuneen muutaman vuoden. Viime viikon pohdinnat ovat jälleen historiaa ja nyt nautitaan nuuhkutuksista ja märistä pusuista kuin ennenkin. Toki takaraivossa tykyttää entistä terävämmin tuo eittämättä lähestyvä eron hetki, mutta viis siitä. Karvapallero näyttää edelleen nauttivan elämästään ja sehän se tässä on merkityksellistä! 

HUNNINGOLLA

Tuli ihan tyttövuodet mieleen, kun Ruissalon hietikolla eilen hilluin. Hauskaa oli, vaikka väsymystä aiheuttikin. Miehen mukaan olin vanha nainen hunningolla. Tänks! :)

Nyt alkaa kesäkelit olla taas kohdillaan ja mikäpäs siinä. Kunhan jatkuisivat vielä kolmen viikon päästäkin Miehen lomailun alkaessa. Me muut nautiskellaan jo nyt. Ja pikkuisäntä istuu traktorissa niin paljon kuin suinkin on mahdollista, sillä hänestä tulee kuulemma isona Ukin tapaan Heinämies.

PUOLIVUOSIKYMMENITTÄIN

 

 Pioni, se kukkien kuningatar. Juuri nyt puhkeamassa kunnolla kukkaan. Voi miten kauniilta nuo nuput näyttääkään.

Kinnarkummussa elellään arkea ja odotellaan lämpöä. Kuistin ja terassin kesähuoneet ovat aivan vajaakäytöllä, mutta mahtaakohan muutos olla jo ovella? Kovasti ainakin lupailevat. Tiedättekö mitä: tämä mamma aikoo viikonloppuna rokkailemaan! Edellisestä kokemuksesta onkin vierähtänyt jo puoli vuosikymmentä, joten aika kai jo onkin ennen kuin tässä ihan liian vanhaksi ennättää. Viisi vuotta sitten rantahietikolla heilui väiskivaahtisten voimalla pallovatsainen mamman alku. Sen jälkeen on ollut yllättävästi kaikennäköistä muuta puuhaa joka kesälle ja livemusiikkielämykset varsin minimissä. Mutta mitäpä tuosta, sillä ehkä tämä väki voisi panostaa suosiolla niihin muutaman vuosikymmenen päässä siintäviin vapaalippuihin. Jos vaikka lapsenlapsien kanssa sitten, vai mitä mieltä ootte? ;)